Vieraskolumni

Ylätason linjaukset eivät riitä muuttamaan maailmantalouden sääntöjä

Kehityspolitiikan linjauksiin kaivattaisiin konkretiaa siitä, miten Suomi pyrkii muuttamaan globaalin hallinnan pelisääntöjä, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Matti Ylönen.
Matti Ylönen
2.10.2018

Politiikassa on viime vuosina ollut muotia puhua ketteryydestä ja ylätason strategioista. Kehityspolitiikassa linjauksiin kaivattaisiin kuitenkin ennemmin pikkutarkkoja sanamuotoja ja konkretiaa siitä, miten Suomi pyrkii muuttamaan globaalin hallinnan pelisääntöjä. Aihe on ajankohtainen, kun vuoden 2019 eduskuntavaalikampanjoita käynnistellään.

Tämän hallituskauden työtä ovat leimanneet kehitysyhteistyöleikkaukset: priorisointia ja karsintaa on jouduttu tekemään kovalla kädellä. Monet globaaliin hallintaan liittyvät aloitteet eivät kuitenkaan ole pyöri suurten rahasummien ympärillä, vaan kyse on ennen kaikkea poliittisesta tahdosta.

Esimerkkejä löytyy paljon. En muista esimerkiksi yhtään kehityspoliittista ohjelmaa tai vastaavaa asiakirjaa, jossa Suomi olisi linjannut konkreettisia vaikuttamistavoitteita liittyen kansainvälisten kehityspankkien äänivaltakysymyksiin, niiden päätöksenteon avoimuuteen tai lainaohjelmien talousehtoihin.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n lainaohjelmat luottavat arviointien mukaan edelleen liikaa yhden koon ratkaisuihin velallismaiden talousongelmien ratkaisemisessa.

Yksityisen ja julkisen sektorin kumppanuuksiin liittyy paljon ongelmia muun muassa Maailmanpankissa, jonka vaikutusvaltaisen Doing Business -rankinglistan kriteeritkin ovat edelleen korjaamatta. Rahoituspäätöksiä ja tutkimusta ohjaava maalistaus palkitsee maita haitallisesta verokilpailusta ja työehtojen polkumyynnistä.

Jos vaikuttamistavoitteet kirjataan selkein sanamuodoilla ohjelmiin, voi myös eduskunta valvoa niiden edistämisen tapoja nykyistä paremmin.

Oleellisinta ei ole edes se, onko tavoitteilla läpimenon mahdollisuuksia seuraavan neljän vuoden aikana vai ei. Poliittista tilaa aloitteiden läpimenoon luodaan vain siten, että niitä pidetään näkyvästi esillä.

Lähes kaikki keskeiset läpimurrot kehityspolitiikassa tai politiikassa yleisemminkin on leimattu jossain vaiheessa epärealistiseksi haihatteluksi. Tällä hetkellä valtavirtaa edustava veropaon vastainen agenda on hyvä esimerkki.

Pieni maa voi käyttää kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa myös tiedontuotannon kautta. Norja sovelsi 2000-luvun alkuvuosina tätä strategiaa, kun se antoi Maailmanpankille rahoitusta kehitysmaista lähtevien laittomien rahavirtojen tutkimiseen.

Rahallisesti summa oli erittäin pieni, mutta Norjan panos pakotti Maailmapankin pohtimaan suhtautumistaan teemaan, johon se vielä tuolloin ei olisi halunnut sekaantua.

Sittemmin laittomien rahavirtojen vastaisesta työstä on tullut valtavirtaa Maailmanpankissa ja muilla kehityspolitiikan foorumeilla. Norja on rahoittanut aktiivisesti tutkimusta myös pysyvän kansainvälisen velkajärjestelyn perustamiseksi. Se ei toistaiseksi ole vielä edennyt, mutta Suomi voisi nyt ottaa vuorostaan vetovastuun.

Suomen avainpoliitikot luotsasivat 2000-luvun alkupuolella useita globalisaation hallintaan liittyneitä aloitteita muun muassa YK:n kauppa- ja kehitysjärjestön UNCTADin ja Helsinki-prosessin kautta. Kun kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä natisee liitoksistaan, olisi tarve myös tällaisille aloitteille suurempi kuin aikoihin.

Jos globaalin hallinnan sääntöihin halutaan vaikuttaa, aika tämän keskustelun käymiseen on nyt.