Vieraskolumni

YK:n taloudellisen sananvallan lisääminen auttaisi köyhiä maita

Jos nykyistä talouskriisiä halutaan hillitä oikeasti kestävällä tavalla, kehitysmaat on otettava mukaan päätöksentekoon.
Gunvor Kronman
4.7.2009
Kuva: Veikko Somerpuro

Gunvor KronmanGunvor Kronman

New Yorkissa pidetty YK:n talouskriisihuippukokous alkoi ja päättyi kesäkuun viimeisellä viikolla paljon pienemmän mediahuomion saattelemana kuin vastaava G20-maiden kokous huhtikuussa. Kokouksessa käsiteltiin erityisesti kriisin vaikutuksia kehitysmaihin.

Wall Streetiltä lähtenyt talouskriisi on iskenyt kehitysmaihin hitaammin mutta tuhoisammin kuin muuhun maailmaan. Kehitysmaiden budjettivaje on paisumassa tähtitieteelliseksi, kun ulkomaiset investoinnit, vientikauppa, siirtolaisten rahalähetykset, turismitulot ja kehitysapu romahtavat. Samanaikaisesti ulkomaanvelkojen hoitokulut ovat kasvaneet rajusti.

Absoluuttisessa köyhyydessä elävien ja aliravittujen määrä on jo kääntynyt kasvuun. Esimerkiksi juuri ennen New Yorkin kokousta tuli tieto, että maailman nälkäisten määrä oli ruoka- ja talouskriisien yhteisvaikutuksena kivunnut yli miljardiin. Maailmanpankin arvion mukaan äärimmäisessä köyhyydessä (alle 1,25 dollarilla päivässä) elävien määrä saattaa kasvaa kuluvan vuoden loppuun mennessä noin 200 miljoonalla vuoden 2007 tasolta.

Lukujen takana olevaa inhimillisen kärsimyksen mittakaavaa on vaikea täysin tajuta. Mitä tarkoittaa se, että miljoonissa perheissä ei tänäkään aamuna tiedetä, mistä saadaan ruokaa lapsille? Millaisen poliittisen liikehdinnän saa aikaan se, että nuoret miehet ja naiset menettävät joukoittain työnsä Aasiassa ja Afrikassa ilman omaa syytään?

Ei ole ihme, että YK:n päämajassa järjestettyyn huippukokoukseen kohdistui suuria intohimoja. Neuvottelut olivatkin monien kokeneiden diplomaattien mukaan heidän uransa ehkä vaikeimmat.

Erityisen kiinnostava oli Yhdysvaltojen rooli. Maa hyväksyi kokouksessa tiettävästi ensimmäisen kerran vaikeuksissa olevien valtioiden oikeuden rajoittaa tilapäisesti pääomaliikkeitä sekä pidättäytyä väliaikaisesti ulkomaanvelkojen maksusta. Näin Yhdysvallat tunnusti globaalisti oikeuden keynesiläiseen talouspolitiikkaan, jota rikkaat maat ovat itse ahkerasti harjoittaneet.

Yhdysvalloilta myönnytys on suuri poikkeama sen perinteisestä linjasta, eikä se olisi ollut mahdollinen George W. Bushin aikana. Tälläkin kertaa maa esitti joukon huomautuksia kokouksen loppuistunnossa, mutta silti linjanmuutos on havaittavissa.

EU:lle tilanne on kiinnostava haaste. Jos Yhdysvallat jatkaa linjansa tarkistamista, EU ei voi enää yhtä helposti näytellä "hyvää poliisia" suhteessa kehitysmaihin. New Yorkissa EU pystyi vielä vaivatta piiloutuman Yhdysvaltojen selän taakse, vaikka monet unionin jäsenmaat suhtautuivat kokoukseen alun perinkin nihkeästi.

Koska teollisuusmaat pitivät kiinni valta-asemistaan, kehitysmailla oli kokouksesta vain vähän konkreettista kotiin vietävää. Etukäteen oli selvää, ettei huippukokouksessa tehdä uusia päätöksiä rahallisesta tuesta köyhille maille. Myös kehitysmaiden ja kansalaisjärjestöjen ajamat rakenteelliset uudistukset kansainväliseen talous- ja kehityspolitiikkaan kaatuivat, kun EU-maat ja muut rikkaat maat hangoittelivat vastaan.

Jos nykyistä talouskriisiä halutaan hillitä oikeasti kestävällä tavalla, kehitysmaat ja kansalaisyhteiskunta on otettava mukaan päätöksentekoon. Tähän asti keskiössä ovat olleet G20-ryhmä ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. Rikkaiden maiden ja nousevien talouksien G20-ryhmässä maailman 50 köyhimmän maan ja samalla 750 miljoonan ihmisen ääni ei kuulu lainkaan. Myös IMF:ssä maiden vaikutusvalta on marginaalinen.

YK:ssa kehitysmaat pystyisivät vaikuttamaan kriisin ratkaisemiseen. New Yorkin kokouksen konkreettisimmat päätökset liittyivätkin YK-järjestelmän aseman vahvistamiseen talouskysymyksissä.

Kokouksessa päätettiin esimerkiksi perustaa talousasiantuntijapaneeli analysoimaan ongelmia ja neuvomaan hallituksia kriisin ratkaisemisessa. Hyvä esikuva tälle on hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC, josta on muodostunut ilmastopolitiikan suunnannäyttäjä.

Se, millaisen roolin YK saa, on viime kädessä kiinni jäsenmaista. Toistaiseksi johtavat teollisuusmaat ovat tarjonneet YK:lle lähinnä "hoitajan" ja "ymmärtäjän" roolia.

Talouskriisin kärjistämään kehitysmaiden velkaongelmaan voitaisiin puuttua esimerkiksi perustamalla kansainvälinen velkasovitteluelin. Laittomia rahavirtoja hillitsisi kehitysmaiden aseman parantaminen verotietojen vaihtoa koskevista sopimuksista neuvoteltaessa. Kehitysmaat menettävät jopa kymmenen kertaa koko kehitysapua suuremman summan muun muassa veroparatiiseihin.

Suomella olisi hyvä mahdollisuus tukea kehitysmaiden aseman parantamista. Pohjan tälle luo jo se, että Suomi osallistui ainoana Pohjoismaana YK-kokoukseen ministeritasolla. Kehitysmaiden tukeminen kriisistä selviämisessä on paitsi oikeudenmukaista myös järkevää maalle, joka kampanjoi tullakseen valituksi YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi.

Jos kehitysmaita ei kuunnella talouskriisin ratkaisemisessa, maat ovat tuskin halukkaita keskustelemaan rikkaiden maiden ehdotuksista muissa tulevaisuutemme kannalta keskeisissä prosesseissa, kuten ilmasto- ja kauppaneuvotteluissa.

Kirjoittaja on Kepan puheenjohtaja. Teksti on julkaistu aiemmin Helsingin Sanomien vieraskynäpalstalla 4.7.2009.