Vieraskolumni

Yhteistyön aakkosia Balkanilla

On hienoa nähdä, että Balkanin opiskelijasukupolvi voi toimia yhdessä samaan aikaan kun heidän isiensä sukupolvi istuu Haagin sotatuomioistuimessa. Alueen avunantajatahoilla sen sijaan on yhteistyössä vielä opeteltavaa.
Päivi Ahonen
15.5.2005

Rikkaat maat päättivät joitain vuosikymmeniä sitten käyttää muutaman prosentinkymmenyksen bruttokansantulostaan auttaakseen nälästä ja sairauksista sekä koulutuksen ja puhtaan veden puutteesta kärsiviä maapallon kanssaihmisiä. Kehitysyhteistyön alkaessa kukin avunantajavaltio solmi omat suhteet köyhien maiden hallintoon.

Vuosien varrella ovat niin avunantajat kuin -saajat yhdessä pohtineet sitä, miten saada tuki parhaiten perille köyhyyden, sotien ja luonnonkatastrofien koettelemissa maissa. Auttaminen ei ole helppoa. Hyvä tahto ja osuus kansantulosta ovat perusta, mutta sen päälle tarvitaan tietoa, taitoa sekä yhteistyökykyjä ja -valmiuksia.

***

Muutamien vuosien Afrikka- ja Aasia -kokemusten jälkeen oli orientoiduttava aivan uudelleen, kun aloitin työt entisen Jugoslavian, nykyisen Serbian ja Montenegron alueella. Balkanilla kehitysyhteistyötä tehdään sotien ja eristäytyneisyyden mukanaan tuomien ongelmien ratkomiseksi.

Muualla maailmassa avunantajat virittelevät sektori- ja budjettitukimuotoja säästääkseen avunsaajavaltioiden yleensä heikkoa hallintoa. Balkanilla ei sektori- ja budjettiohjelmia tunneta.

Opetusalan hankkeiden työntekijät tapaavat Belgradissa toisensa kerhossa, jossa jaetaan kokemuksia siitä, mitä itse kukin maassa tekee. Yhteistyötä tehdään, mutta siihen, että avunantajat tekisivät yhteisiä sopimuksia paikallisen hallinnon kanssa, ei ehkä päästä koskaan.

Entisiä Jugoslavian maita tuetaan kehitysyhteistyöbudjeteilta niin kauan, kun ne eivät ole EU:n jäseniä. Jäsenyyden saavuttamisen tiellä on monenlaisia esteitä. Esimerkiksi sotien aiheuttamat haavat ovat syviä: ketkä ovat syyllisiä ja kuka lopulta suostuu istumaan syytettyjen penkille sotarikostuomioistuimessa? Ne, jotka ovat lähteneet, sanovat lähtevänsä oikeuteen viimeisenä palveluksena isänmaalleen.

***

Kun aloittaa työt Euroopan viime vuosikymmenten pahimmalla sotatantereella, ilahtuu väistämättä, kun näkee entisten vihollisten istuvan samoissa seminaari- ja kokoushuoneissa pohtimassa maan koulutuksen ja opetuksen laatua ja tulevaisuutta. Alueellisen yhteistyön merkitys korostuu verrattuna vaikkapa avunantajien väliseen yhteistyöhön.

Kanadalaiset onnistuivat siinä, mitä me muut avunantajat vasta suunnittelemme. Huhtikuussa Montenegrossa pidettyyn, Kanadan kansainvälisen kehitysosaston (CIDA) järjestämään alueelliseen seminaariin kerääntyi satoja opiskelijoita, opettajankoulutuksen tutkijoita ja kehitystyöntekijöitä pohtimaan koulutuksen tasa-arvoa, saatavuutta ja muutoksen suuntaa (Promoting Equality, Access and Change in Education, PEACE ).

Seminaarin rauhankasvatuksen teema ei näkynyt pelkästään esitteiden kansissa, vaan työryhmissä keskusteltiin aktiivisesti muun muassa siitä, pitäisikö alueelle perustaa erillisiä rauhankouluja vai pitäisikö kaikkien koulujen opetussuunnitelmiin sisällyttää rauhankasvatusta.

Osanottajien joukossa olivat kaikki ne etniset ja uskonnolliset ryhmät, joiden välejä sodat ovat hiertäneet vuosien ajan. Naapurimaasta Albaniasta saapui myös pieni delegaatio.

Montenegron pedagogisen keskuksen johtaja sai suurimmat aplodit puhuttuaan siitä, miten opetusprosessia kokonaisuudessaan tulisi demokratisoida, jos halutaan kasvattaa demokraattisia kansalaisia. Tutkimusten mukaan demokratian sääntöjen opetus tulee aloittaa jo lastentarhassa.

Kosovon opetushallinnon edustaja analysoi maakuntansa opetushallinnon uudistusta. Hänen mukaansa Suomen koululaisten hyvien oppimistulosten salaisuus on opettajien vahvuus ja itsenäisyys. Samaa hallinnonuudistuksen alhaalta ylöspäin suuntautuvaa metodia hän toivoi käytettävän Kosovossa. Jos opettajat osallistuvat uudistusprosessiin ja opetussuunnitelmien valmisteluun paikallistasolla, he ovat myös hyviä ja motivoituneita opettajia.

***

Seminaarin mielenkiintoisimmat keskustelut käytiin pienryhmissä. Calgaryn yliopiston tutkija viritti keskustelua siitä, miten tulevat opettajat voisivat toimia sosiaalisen muutoksen agentteina. Hän palautti mieliin Gandhin ja Mandelan elämäntehtävät oikeudenmukaisuus- ja tasa-arvotaisteluissa omissa maissaan. Konfliktienratkaisuohjelmille Balkanilla saatiin vertailukohtia niin monikulttuurisesta Kanadasta kuin Palestiinasta.

Toisessa pienryhmässä opiskelijat suunnittelivat ryhmätyönä vapaaehtoistoimintaa auttaakseen koulussa heikommin menestyneitä koulukavereitaan. Kolmannessa ryhmässä mietittiin sitä, millaisia alueellisia, Balkanilla toimivia hankkeita eri maiden valtakunnalliset opiskelijajärjestöt voisivat kehittää yhdessä.

Iltaohjelma oli vapaamuotoista seurustelua meren rannalla. Kun iäkkäämmät konferenssiedustajat jo käänsivät kylkeä sängyissään, nuoret opiskelijat virittelivät kovaäänistä serbian-, albanian- ja kroatiankielisiä yhteislaulua alueellisen yhteistyön merkeissä.

Mietimme hiljaa mielessämme, kuinka hienoa on nähdä, että Balkanin opiskelijasukupolvi voi opiskella (ja pitää hauskaa) yhdessä samaan aikaan kun heidän isiensä sukupolvi istuu Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa vastaamassa sodanaikaisista teoistaan.


Kirjoittaja toimii Suomen tukemassa Serbian opettajankoulutuksen kehittämisohjelmassa Belgradissa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.