Vieraskolumni

Yhden maailmanselityksen vaara

Harvat yhteiskunnalliset selitysmallit ovat niin yleispäteviä kuin kuvitellaan. Silti niiden perusteella tehdään vaikutusvaltaisia politiikkasuosituksia, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Teppo Eskelinen.
Teppo Eskelinen
20.4.2018

Suurin osa ihmisistä tuntuu omaksuneen varsin vahvasti kulttuurirelativismin perusajatuksen: eri taustoista tulevilla ihmisillä on erilainen tapa katsoa maailmaa. Ymmärtääkseen toisia ihmisiä on siksi ymmärrettävä heitä paitsi persoonina, myös kulttuurinsa kasvatteina.

Usein samat ihmiset kuitenkin osoittavat myös ymmärrystä yleispäteville yhteiskunnallisille selityksille. Ikään kuin valtiokoneistojen ja niihin kytkeytyvien sosiaalisten rakenteiden toiminta olisi selitettävissä kaikkialla yhdellä tulkintasapluunalla. 

Kertomukset yhdestä kehityksen tai taloudellisen kasvun suuresta selityksestä tekevät aina kauppansa, vaikka kertomuksen sisältö vaihtelee. Ristiriita on hämmentävä.

* * *

"Teoria kaivetaan jatkuvasti esille, kun tarvitaan selitystä sille, miksi Pohjoisen maat ovat vauraita ja monet Etelän maat kärsivät edelleen köyhyydestä."

Populaareissa yhteiskuntatieteissä eräänlaiseksi muotiteoriaksi on tällä vuosituhannella noussut niin sanottu institutionaalinen teoria. Teorian mukaan yhteiskuntien taloudellinen ja sosiaalinen hyvinvointi selittyy ennen kaikkea vallitsevien sääntöjen selkeydellä ja luotettavuudella. 

Teoria kaivetaan jatkuvasti esille, kun tarvitaan selitystä sille, miksi Pohjoisen maat ovat vauraita ja monet Etelän maat kärsivät edelleen köyhyydestä. Institutionaalisen teorian popularisoijista on tullut yhteiskuntatieteellisiä julkkiksia.

Osasyy teorian suosioon on varmasti siinä, että keskustelu suuryritysten toiminnasta, luonnonvarakolonialismista tai maailmankaupan epäoikeudenmukaisuudesta voidaan mukavasti väistää. Instituutiosta muutenkin innostuttiin kuin sattumalta, kun rakennesopeutuksen jäljet uhkasivat pakottaa suuret rahoittajainstituutiot itsekritiikkiin. Jospa syy olisi kuitenkin Etelän kehnoissa instituutioissa? 

Instituutioihin keskittymistä on vauhdittanut toinen kattavaksi pyrkivä teoria, uusklassinen kasvumalli. Malli nojaa täydellisten kilpailullisten markkinoiden oletukseen ja pitää tuottavuuden kasvua politiikasta riippumattomana. Kun pääomamarkkinat on liberalisoitu ja työtä ei juuri säännellä, oikeastaan ainoa suositus, mitä tämän teorian pohjalta kehittyville maille keksitään, on instituutioiden korjailu.

* * *

"Tämän päivän buumitaloudet ovat tyypillisesti monin tavoin korruptoituneita maita."

Viimeaikaiset käänteet maailmantaloudessa ovat olleet institutionaaliselle teorialle aika noloja. Vauhdikkaan talouskasvun maat, kuten Kiina, eivät sovi teorian muottiin laisinkaan. Tämän päivän buumitaloudet ovat tyypillisesti monin tavoin korruptoituneita maita, joissa ei ole tietoakaan läpinäkyvistä instituutioista. 

Jostain syystä suurille teorioille tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa sopeutua sellaiseen ajatukseen, että ne selittävät joitakin tapauksia paremmin ja toisia huonosti – vaikka on oikeastaan hyvinkin outo ajatus, että kehityksellä tai taloudellisella kasvulla olisi jokin yleispätevä malli.

Pyrkimys yleispätevään selittämiseen tuottaa kahdenlaisia ongelmia. Ensinnäkin se tuottaa ja uusintaa maailmankuvaa, jossa Etelän maiden keskeiseksi identiteetiksi jää olla poikkeamia normista. Toiseksi se tuottaa vajavaisesti paikalliseen todellisuuteen sopivia politiikkasuosituksia.

Instituutioihin keskittyminen on johtanut kehitysteoriassa ja kehityspolitiikassa hyvin aktiiviseen pohditaan siitä, miten Etelän maiden hallinnot eivät toimi. Korruptiosta puhutaan runsaasti, ja hyvän hallinnon ohjelmia tuotetaan rutiininomaisesti. Mikäs siinä – tämä on varmasti aivan hyödyllistä.

Samalla jää kuitenkin kysymättä käänteinen kysymys: miten nämä hallinnot toimivat? Mikä saa ihmiset toimimaan niiden puitteissa ymmärrettävästi? Mikä saa ne pysymään kasassa? Miten osalliset tulkitsevat niiden toimintaa? 

* * *

"Rakennesopeutukset tappoivat aikoinaan kuin joukkotuhoase."

Ei ole korruption hyväksymistä kysyä, minkälaisiin sosiaalisiin suhteisiin, maailmankuviin ja toimintatapoihin perustuvat ne talouden ja hallinnon muodot, joita Pohjoisen yhteiskuntien toiminnan ja ongelmien pohjalta viritetyt teoriat eivät osaa kunnolla nähdä.

Tätäkin vakavampaa on se, että interventioissa on aina vakava harhaan osumisen riski, jos ne perustuvat heikosti paikallista todellisuutta selittäviin teorioihin. Niiden perusteella kuitenkin tuotetaan jatkuvasti politiikkasuosituksia, joilla on suuri vaikutus vaikeassa asemassa olevien ihmisten elämään.

Rakennesopeutukset tappoivat aikoinaan kuin joukkotuhoase, eikä niissäkään ollut sen kummemmasta kyse kuin huonon talousteorian ymmärtämättömästä soveltamisesta.

Olennaista ei ole yksittäisten teorioiden kritiikki. Kiinnostavampaa on se, mistä nousee ajatus siitä, että kehitykselle on löydettävissä jokin universaali ja vedenpitävä selitys, josta voidaan johtaa kaikki tieteellisesti oikeat politiikkatoimet. 

Maailma on todellisuudessa paljon moniulotteisempi – sekä kulttuurien että yhteiskunnallisten järjestelmien kirjon suhteen.