Vieraskolumni

Visuaalisia tarinoita

Kiasman näyttelyssä voisi helposti viettää useamman päivän — niin intensiivisiä ja pitkiäkin ovat Eija-Liisa Ahtilan teokset. Ne tärisyttävät ajatuksia erilaisista kulttuureista, kolonialismista – ja ihan vaan selviytymisestä maailmassa, jossa elämme.
Marie Kajava
1.8.2013

Pehmeät neliönmuotoiset tuolit on aseteltu keskelle huonetta niin, että ne halkaisevat tilan. Huoneen kaikilla neljällä seinällä on suuri, lähes koko seinän täyttävä valkokangas. Tunnin kuluttua makaan selälläni useamman tuolin päällä. Olen keskellä "Missä on missä?" -teosta.

Missä on missä? on nykytaiteilija Eija-Liisa Ahtilan vuonna 2008 valmistunut installaatio tai kuten ajattelen: 360-asteen taide-elokuvateos. Siinä on kolme päähenkilöä: kaksi algerialaispoikaa ja eurooppalainen naisrunoilija. Teoksen taustat ovat 1950-luvun lopun Algeriassa, joka oli Ranskan alusmaa ja taisteli pitkään itsenäisyytensä puolesta. Tuolloin, reaktiona ranskalaisten raakuuteen, kaksi algerialaista pikkupoikaa tappoi kaverinsa, samanikäisen ranskalaispojan.

Valkokankaalla kysytään, miksi tapoitte ystävänne, miksi valitsitte hänet? Pojat vastaavat, että yhtenä päivänä he päättivät tappaa koulukaverinsa, koska eurooppalaiset haluavat tappaa kaikki arabit. Pojat vastaavat, että he tappoivat juuri tämän ranskalaispojan, koska hän oli ainoa, joka halusi leikkiä heidän kanssaan.

Tunnin mittainen teos on katsottava toisen kerran, vaikka 360 asteessa katsojansa ympäröivä teos pyörryttääkin ja saa niskan kipeäksi. Valkokankaalla pienet pojat pohtivat, ovatko koskaan nähneet yhtään eurooppalaista vankilassa. Eivät – ja silti algerialaisia kuolee koko ajan.

Kolonialismin kysymykset nousevat esiin. Teoksessa on paljon etäännytettyä ja teatterillista, oletan että tarkoituksenmukaisesti hieman kömpelösti esitettyä dialogia, joka korostaa fiktioluonnetta. Rinnalla kulkee todellisuudentaso, joka todella ottaa katsojansa. Se ei ainoastaan mahdollista draaman lakien mukaista samaistumista tilanteisiin vaan määrätietoisen lämpimästi pakottaa katsojan hyppäämään sisään tilanteisiin.

***

Mitä ajatella pojista, jotka toteuttavat sitä mitä valtiotkin? Mitä kuolemaa symboloivasta viikatemiehestä tai eurooppalaisen tajunnasta? Onko yhden Euroopan maan sota ja sorto kaikkien asia? Entä laajemmin: miten kuvata taiteen keinoin jättiläismäisiä poliittisia kokonaisuuksia tai globalisaatiota?

Eija-Liisa Ahtila on Suomen kansainvälisesti tunnetuin nykytaiteilija, jonka teoksia on ollut esillä sellaisissa merkittävissä museoissa kuten New Yorkin MoMA, Lontoon Tate Modern tai Pariisin Jeu de Paume. Ja nyt onneksi, myös Helsingin Kiasmassa.

Ahtilan näyttelyn nimi on Rinnakkaiset maailmat, ja teoksia on esillä viimeisen kymmenen vuoden ajalta. En tiedä, mitä hän vastaisi kysymyksiini tai olisivatko ne hänen mielestään teosten kannalta olennaisia.

Missä on missä? ottaa katsojansa. Siksi kai Ahtilan teos sai Ranskassa myös raivostuneen vastaanoton — aikaa ei ole kulunut tarpeeksi kauan Algerian sodasta, jotta Ranska tai ranskalaiset voisivat kohdata ulkopuolisten tavan käsitellä maan roolia Algerian sodassa.

***

Viisi ja puoliminuuttinen teos "Kalastajat / Etydit Nro 1" kuvaa länsiafrikkalaisia kalastajia lähdössä kalaan. Merenkäynti on kova, ja työhön lähtö epäonnistuu kerta toisensa jälkeen: vene kaatuu, kalastusvälineet putoavat mereen.

Ja taas miehet yrittävät. Aallot ovat kerta kaikkiaan liian voimakkaita. Vene kaatuu rannan läheisyydessä. Mittakaava, johon ihminen sijoittuu suhteessa mereen — ja maailmaan — ei jätä arvailun varaa.

Kun noita kalastajia katsoo, näkee sen, miten pienestä selviytyminen on kiinni. Ajatukset siirtyvät Länsi-Afrikan rannikon ryöstökalastukseen ja siihen epäoikeudenmukaisuuteen, etteivät miehet ponnistuksista huolimatta saa elantoaan irti merestä. Entä jos voittaakin aallot, mutta kalasaalis jääkin laihaksi, koska meri on kalastettu tyhjäksi? Ajatukset siirtyvät toisenlaisiin merenkulkuihin, kun on lähdettävä kotimaastaan koettamaan onneaan Kanariansaarilla, Espanjassa, Italiassa.

Kalastajat / Etydit Nro 1 laajenee kertomaan paljosta, mutta ei osoittelevasti vaan katsojan oman, vapaan assosiaation kautta. Periaatteessa riittää, että katsoja mieluiten ainoastaan on ja katsoo. Ei yritä ymmärtää liikaa.

***

Ehkä pidän Eija-Liisa Ahtilasta juuri tästä syystä, vapauden tähden. Hänen teoksiaan on myös helppo seurata. Ne ovat avoin sekoitus fiktiota ja faktaa. Ne paljastavat korttinsa siinäkin suhteessa. Koko näyttely on ikään kuin paikka, jossa on miellyttävää ja mietityttävää viipyä pidempäänkin.

Ahtilan teosten tarinallisuus, tai se että ne kiihottavat tarinan muodostamiseen, selkeät kuvat, etenevyys ja myös kielellisyys tuntuvat tutuilta. Ei tarvitse pinnistellä, voi olla. Ahtilan teokset ruokkivat ajatuksia ja tarjoavat paikan, jossa omille ajatuksille on tilaa, ja tilan voi antaa myös naapurikatsojalle.

Siihen pyrkimisestä lienee kysymys niin fiktiivisissä kuin todellisen elämänkin rinnakkaisissa todellisuuksissa.

Eija-Liisa Ahtilan näyttely Rinnakkaiset todellisuudet on esillä Nykytaiteen museo Kiasmassa 1. syyskuuta asti. Lisätietoja www.kiasma.fi. Marie Kajava on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.