Vieraskolumni

Vietnamista Lampedusaan

Humanitaarisella journalismilla on tilausta.
Rauli Virtanen
21.4.2015

Näinä viikkoina me muistelemme Vietnamin sodan päättymistä 40 vuotta sitten (30.4.1975) sekä samoihin aikoihin (17.4.1975) käynnistynyttä punakhmerien hirmuvallan alkamista.

Osallistun nostalgiaan ja seminaareihin, koska olen niin sanottu dinosaurus, joka kävi Vietnamin sodassa vuonna 1972 ja luhistuvassa Kambodzhassa keväällä 1975.

Parikymppisenä olisin järkyttynyt, jos joku sen ajan toimittajavanhus olisi tullut kertomaan minulle 1920-luvun konflikteista. Jopa Korean tai Algerian sodatkin tuntuivat minusta tuolloin ajallisesti kovin etäisiltä. Ikääntyminen tunnetusti kuitenkin muuttaa perspektiiviä, ja niinpä Vietnam on mielessäni melko äskettäinen konflikti.

Muista sodista poiketen Vietnamin sota nousi ja jäi tärkeäksi historian paaluksi. Se oli paitsi supervallan pienelle kansalle häviämä sota, niin myös ensimmäinen televisiosota. Medialla oli sodan kulussa keskeinen rooli toisin kuin monissa konflikteissa sitä ennen tai sen jälkeen.

Tuolloin maailmassa elettiin ideologioiden ja rauhanliikkeen värittämää aikaa, niin mediassa kuin opiskelijamaailmassakin, aina traagista ampumakohtauksen kokenutta Kent Staten yliopistoa myöten.

* * *

Kambodzhasta palattuani olin vieraana punakhmerejä ihannoivan, lähinnä maolaisista koostuneen Kamputsean ystävyysseuran tilaisuudessa.

Matkaraportissani kerroin kuulijoille, että Yhdysvaltojen mattopommitusten kohteeksi joutuneet khmerit ja vietnamilaiset eivät koskaan ole tulleet keskenään kovin hyvin toimeen.

Sain kuitenkin sapiskaa myös journalisteista koostuvalta yleisöltä siitä, etten ollut sisäistänyt "Indokiinan kansojen yhteistä jenkki-imperialismin vastaista taistelua".

Miten ahdistava tuo kansanmurha ja sen jälkeinen tilanne on mahtanutkaan olla ideologiaan sitoutuneille – varsinkin kun Yhdysvallat ja Kiina ryhtyivät tukemaan Pol Potin hallintoa Kambodzhaa miehittänyttä Vietnamia vastaan.

* * *

Pitkän urani aikana olenkin usein miettinyt aatteeseen sitoutumisen ja älyllisen rehellisyyden konfliktia journalistin työssä. Varsinkin kylmän sodan vuosina se oli monille toimittajille vaikea pala. Jos kannatit Yhdysvaltojen edustamaa ideologiaa, oli syytä hyväksyä esimerkiksi Yhdysvaltain tukemat sotilasdiktatuurit ja kiduttajat, tai vaieta niistä.

Neuvostoliiton toiminnan ideologiset kannattajat taas pitivät laput silmillään siellä, missä Moskova tukahdutti vapauden vaatimuksia sen afrikkalaisia vasallimaita myöten.

Sittemmin Kuuba, Nicaragua ja Venezuela ovat tuottaneet sosialismin ihanteisiin uskoville kollegoille ja tutkijoille omantunnon tuskia — ja pettymyksiä. Esimerkkejä riittää entisen vapaustaistelijan Robert Mugaben Zimbabwea myöten. Entä miksi hyväksyä siviilejä tappavat diktaattori Assadin tynnyripommit vain siksi, että Venäjä tukee Syyrian hallintoa? Kyllä ne pitää ottaa esille siinä missä Israelin harjoittama apartheid-politiikkakin.

Bosnian sodan aikana minulla oli kunnia tutustua lähemmin The New York Timesin veteraanikirjeenvaihtajaan John F. Burnsiin joka sai yhden Pulitzerin palkinnoistaan Sarajevon sellonsoittajasta Vedran Smajlovicista kertovalla jutullaan.

Hän kirjoitti muutama viikko sitten eläkkeelle jäädessään juuri siitä, millainen rutto ideologia on — myös meille journalisteille. Hän kun oli kokenut kaikki toisen maailmansodan jälkeiset aatteet ja ismit apartheidista maolaisuuteen ja uskonnolliseen nationalismiin, ei teoriassa vaan käytännössä.

Ideologisia "maailmanparantajatoimittajia" vierastavalle Burnsille objektiivisuus on huoneentaulu korkean moraalin ohella. Se ei kuitenkaan saa estää raportointia vääryyksistä.

* * *

Toinen Sarajevon tuttuni, BBC:n sotakirjeenvaihtaja Martin Bell toi 1990-luvulla meille uuden, objektiivisuutta haastavan käsitteen nimeltä "kiintymysjournalismi". Taustalla olivat ne voimakkaat kokemukset, jotka me jaoimme Sarajevon piirityksen viattomien siviiliuhrien kanssa olosuhteissa, missä paha oli mielestämme niin helppo identifioida.

Bellin mielestä uudenlaisen kansainvälisen politiikan aika vaati myös kylmän sodan jälkeisen asenteellisen journalismin päivitystä. Voimmeko pysyä objektiivisina olematta kuitenkaan neutraaleja inhimillisen hädän keskellä?

Tänään, pari vuosikymmentä myöhemmin, meitä ja maailmanrauhaa haastavat jälleen ääriajattelut. Kiistelemme siitä, mikä on niiden yhteys uskontoihin ja luomme tahattomasti tai tarkoituksella stereotypioita.

Vanhan, perinteisen journalismin keinot ja periaatteet ovat kuitenkin yhä käyttökelpoisia, vaikka välineet ovatkin muuttuneet.

Niiden lisäksi ismeistä parhain ja kenttäkelpoisin, humanitarismi, on nyt tarpeellinen ja ajankohtainen median huoneentaulu. Esimerkiksi "mare nostrum", meidän meremme, on nyt suuri joukkohauta, täynnä "Titaniceja", joiden hukkuneilla matkustajilla ei ole nimiä.

Humanitaarisella journalismilla on tilaus, sillä traagisten tarinoiden turruttamia ihmisiä vaanii joka puolelta ismeistä pahin: silmät sulkeva eskapismi.

Rauli Virtanen on espoolainen toimittaja-tietokirjailija jonka uusin teos on matkaelämäkerta Reissukirja (WSOY 2014). Virtanen aloittaa elokuussa 2015 Tampereen yliopistolla journalistiikan vierailevana professorina.