Vieraskolumni

Velkakriisin sivulliset uhrit

Rikkaiden maiden velkakriisi näkyy vähentyneenä kehitysapuna maailman köyhimmissä maissa. Kehitysapubudjettien leikkaaminen on monella tapaa lyhytnäköistä.
Christer K. Lindholm
14.1.2013

Viime vuosien velkakriisi – tai pikemminkin se järjetön talouspolitiikka, jonka avulla kriisiä on yritetty ratkaista – on johtanut euroalueen kriisimaissa elintason romahdukseen, jonka kaltaista Euroopassa ei ole nähty sitten toisen maailmansodan.

Kreikassa jo kolmasosa kansalaisista elää köyhyysrajalla tai sen alapuolella, ja nuorista yli puolet on työttömänä. Melkein yhtä lohduton tilanne on Espanjassa, jossa kansalaisten ahdinkoa vielä lisää pankkien häikäilemätön linja maksuvaikeuksiin joutuneita asuntovelallisia kohtaan: Jos yksikin asuntolainan kuukausierä jää maksamatta, pankki vie asunnon ja velallinen joutuu perheineen kadulle.

Muuallakin rikkaissa maissa julkisen velkaantumisen nopea kasvu on muodostunut ongelmaksi. Yhdysvallat onnistui jälleen kerran täpärästi välttämään liittovaltion maksuvalmiuskriisin, mutta käytännössä ongelmia vain lykättiin hieman eteenpäin. Myös harvat korkeimman mahdollisen luottoluokituksen omaavat euromaat joutuvat lähitulevaisuudessa kiristämään vyötä pitääkseen julkisen velkakehityksen aisoissa. Tavallisten kansalaisten arjessa nämä vyönkiristystoimet näkyvät sekä verotuksen kiristymisenä että julkisten menojen leikkauksina.

***

Rikkaiden maiden velkakriisi ei kuitenkaan ole yksinomaan rikkaiden maiden ongelma, vaan sen vaikutukset tuntuvat laajalti muuallakin maailmantaloudessa. Tämän ovat saaneet huomata ne kasvutaloudet, joiden kasvustrategia on tähän saakka perustunut rikkaisiin länsimaihin suuntautuvaan vientiin; kun sopeutuminen velkakriisiin pakottaa rikkaiden maiden kuluttajat kiristämään kukkaronnyörejään, myös kasvutalouksien vientituotteiden kysyntä hiipuu.

Niinpä esimerkiksi Kiina, joka ehkä enemmän kuin yksikään toinen kasvutalous on panostanut vientivetoiseen talouskasvuun, on joutunut muuttamaan kasvustrategiansa suuntaa kohti kotimaisen kysynnän vahvistamista. Tällainen suunnanmuutos vie kuitenkin oman aikansa, ja Kiina onkin viime aikoina joutunut tyytymään huomattavasti vaatimattomampaan – vaikkakin eurooppalaisen mittapuun mukaan edelleen varsin reippaaseen – talouskasvuun kuin mihin se on tottunut.

***

Kasvutalouksiakin enemmän velkakriisistä kärsivät ne köyhät kehitysmaat, jotka ovat vahvasti riippuvaisia rikkaiden maiden antamasta kehitysavusta. Vuonna 2011 julkisen kehitysavun pitkään jatkunut kasvu kääntyi kolmen prosentin laskuksi. Reaalisesti eli inflaatiolla korjattuna pudotus oli vieläkin suurempi. Niin OECD:n kuin Maailmanpankin mukaan pudotuksen syynä olivat velkakriisi ja sen kielteiset vaikutukset rikkaiden maiden julkiseen talouteen.

Vuoden 2012 kehitysavulle ei lopullisia tilastolukuja vielä ole saatavana, mutta kaikesta päätellen julkisen kehitysavun negatiivinen trendi jatkui myös viime vuonna. Uusi vuosi ei sekään näytä tuovan mukanaan minkäänlaista parannusta tilanteeseen. Rikkaista maista ainakin Saksa on tämän vuoden budjetissaan leikannut kehitysyhteistyövaroja.

***

Se, etteivät Kreikan kaltaiset syvässä taloudellisessa ahdingossa olevat euromaat katso voivansa panostaa kehitysapuun on vielä ymmärrettävää. Huomattavasti vaikeampaa on ymmärtää, miksi myös rikkaat ja hyvin toimeentulevat maat ovat katsoneet aiheelliseksi vähentää apuaan niille, jotka kaikkein kipeimmin apua tarvitsevat.

Kyse ei loppujen lopuksi ole niin suurista summista, että niillä olisi ratkaiseva merkitys yhdenkään maan budjettialijäämän tai valtionvelan kannalta. Vuonna 2011 koko maailman yhteenlaskettu julkinen kehitysapu oli hieman yli 130 miljardia dollaria, eli nykyisillä valuuttakursseilla kutakuinkin saman verran kuin espanjalaiset pankit ovat saaneet tukea muilta euromailta.

Summa vastaa noin 0,3 prosenttia antajamaiden bruttokansantulosta, eli alle puolet YK:n asettamasta 0,7 prosentin tavoitteesta. Julkiseen kehitysapuun käytettävät varat eivät toisin sanoen ole läheskään niin ”valtavat” kuin kehitysapukriitikot mielellään antavat ymmärtää.

***

Toinen kehitysmaiden kannalta huolestuttava ilmiö on, että kauppapoliittinen protektionismi eli omien yritysten ja markkinoiden suojeleminen ulkomaisilta kilpailijoilta on lisääntynyt velkakriisin myötä.

Toistaiseksi protektionistiset toimenpiteet ovat olleet varsin maltillisia ja vaikutuksiltaan rajallisia, mutta kehityksen jatkuessa protektionismista voi muodostua merkittävä haittatekijä vientiin panostaville kehitysmaille ja kasvutalouksille. Jos lisäksi Kiinan kaltaiset suuret kasvutaloudet alkavat suojella omia kotimarkkinoitaan entistä tiukemmin, siitä tulee kärsimään myös rikkaiden maiden vientiteollisuus.

Protektionismin yleistyminen voi myös vaikuttaa siihen, miten yhä niukemmaksi käyvät julkiset kehitysyhteistyövarat käytetään. Niin Suomessa kuin monissa muissakin rikkaissa maissa osa julkisesta kehitysavusta ei käytännössä ole ollut mitään muuta kuin piilotukea vientiteollisuudelle. Esimerkkinä mainittakoon vaikka muutaman vuoden takainen hanke, jossa kehitysyhteistyövaroilla rakennettiin Nokialle kännykkätehdas Kiinaan – samaan aikaan kun Kiinalla oli käynnissä omat, varsin laajamittaiset kehitysyhteistyöhankkeensa Afrikassa!

Voimistuvan protektionismin ja taloudellisen nationalismin myötä on pelättävissä, että antajamaiden vientiteollisuudelle koituva hyöty saa yhä enemmän painoarvoa kehitysyhteistyövarojen käytöstä päätettäessä.

***

Kun talous on tiukalla, voi olla houkuttelevaa asettaa oman maan ja omien kansalaisten edut kaiken muun edelle. Juuri tällaisella kansallisen itsekkyyden sanomalla oikeistopopulistit ovat lisänneet kannatustaan niin meillä kuin muuallakin.

Tällainen kansallinen itsekkyys ei ole ainoastaan moraalisesti arveluttava, vaan se on myös äärimmäisen lyhytnäköistä puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Aivan kuten yksittäisen maan kansantalous ei pitkällä tähtäimellä voi menestyä, jos kansalaisten enemmistö jää osattomaksi taloudellisen toiminnan hedelmistä, maailmantalouskaan ei voi menestyä jos suuri osa maapallon väestöstä jätetään taloudellisen kehityksen ulkopuolelle.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen tutkija Åbo Akademissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.