Vieraskolumni

Velat yhä suuri ongelma ylivelkaantuneille maille

Max von Bonsdorff
30.9.2002

Maailmanpankki ja IMF ovat taas pitäneet vuosikokouksiaan Washingtonissa. Kokouksen pääviestinä Maailmanpankin presidentti James Wolfensohn on korostanut köyhyyden vähentämisen tärkeyttä: "Köyhyyden on puolituttava vuoteen 2015 mennessä, sen olemme luvanneet - on aika toimia", Wolfensohn toteaa. Mutta tämä ei ollut ainoa Washingtonissa pöydällä ollut vanha lupaus. Arvioinnissa oli myös edistykset köyhien maiden velkaongelman ratkaisussa.

Tämän velkalupauksen syntyhistoria on vuodessa 1996, jolloin Maailmanpankki ja IMF esittelivät uuden velanvähennysohjelmansa (ns. HIPC-ohjelman), jonka tarkoitus oli ratkaista köyhien maiden velkaongelma, tai ainakin vähentää niiden velkataakka "kestävälle tasolle", kuten virallinen termi kuuluu. Suurin osa näistä maista on Afrikassa. Olihan keskituloisten Latinalaisen Amerikan maiden kriisi ollut poliittisella agendalla jo pitkään ennen vuotta 1996. Odotukset olivat tuolloin monilla suuret.

Mutta kuuden vuoden jälkeen kansainvälisellä yhteisöllä ei kuitenkaan ole esittää kovin laajoja tuloksia. Velkaongelma on köyhille Afrikan maille yhtä vakava kriisi kuin aikaisemminkin. Reilut parikymmentä maata on kyllä hyväksytty HIPC-ohjelmaan, mutta vain kuusi niistä on läpäissyt koko HIPC-ohjelman. Monien HIPC-ohjelmaan hyväksyttyjen maiden velkahoitokustannukset eivät ole merkittävästi laskeneet.

Itse asiassa on käymässä juuri niin kuin monet kansalaisjärjestöt pelkäsivät kuusi vuotta sitten: HIPC-ohjelman jälkeenkin köyhille maille jää niiden talouksien kokoon ja vakavaan köyhyysongelmaan nähden raskas velkataakka kannettavaksi.

Velkakriisin ratkaisun hitaus ei ainakaan pitäisi johtua poliittisen tahdon puutteesta. Tämä kuuden vuoden jakso on ollut täynnä aktiivista maailmanlaajuista kansalaisaktivismia asian puolesta. Kansainvälinen Jubilee-liike kampanjoi 1990-luvun lopulla vahvasti velkojen mitätöinnin puolesta niin pohjoisessa kuin etelässä. Monet hallitukset nostivat tämän seurauksena velkaongelman ratkaisun korkealle omalle poliittiselle agendalleen. Näin teki myös Paavo Lipposen hallitus lähes neljä vuotta sitten hallitusohjelmassaan linjatessaan köyhien maiden velkaongelman ratkaisun tukemisen olevan myös Suomelle tärkeä tavoite.

Mutta miksi asian ratkaisu sitten etenee niin hitaasti? Syitä on esitetty monia: Kansainvälisen talouden epäsuotuisa kehitys köyhien maiden näkökulmasta, HIPC-ohjelman rahoitusvaikeudet, kehitysmaahallitusten korruptio. Nämä ovat varmasti osaselityksiä.

Omasta mielestäni yksi keskeisimmistä syistä on myös velkojien ja velallisten välillä oleva suuri ero vaikutusvallassa kansainvälisen velkapolitiikan sisällön määrittelyyn. On luonnollista, että velallisen asema on heikompi kuin velkojan, niin kansainvälisesti kuin kansallisestikin. Siksi ylivelkaantuneiden henkilöiden asemaa pyritäänkin Suomessa vahvistamaan oikeusjärjestelmän kautta sovituin velkajärjestelypelisäännöin. Tämä tehdään, jotta velkoja ei voisi sanella kohtuuttomia takaisinmaksuehtoja ylivelkaantuneille.

Kansainvälisesti tilanne on kuitenkin hieman toinen. Vaikka Maailmanpankki ja IMF ovat itse köyhien maiden velkojia on niillä samalla kuitenkin myös valta päättää kansainvälisen velkajärjestelyn, eli HIPC-ohjelman sisällöstä ja ehdoista. Tämä siksi, että ne hallinnoivat kansainvälisiä velkatoimenpiteitä.

Monien kansalaisjärjestöjen ja esimerkiksi YK:n kauppa- ja kehitysjärjestön (UNCTAD) mielestä tarvittaisiin kuitenkin velkojista ja velallisista riippumatonta velkatuomioistuinta tai velkajärjestelymekanismia, jotta köyhien maiden velkatilanteen helpottamisessa päästäisiin parempiin ja oikeudenmukaisempiin ratkaisuihin. Tämä toimenpide saattaisi myös merkittävästi edistää mahdollisuuksia vuoden 2015 köyhyyden puolittamistavoitteeseen pääsemisessä.