Vieraskolumni

Velanhoito rasittaa kehitysmaita entistä vähemmän

On tärkeää, etteivät rikkaat maat heitä kapuloita kehitysmaiden viennin rattaisiin.
Christer K. Lindholm
7.1.2014

Siinä missä yhä useampi globaalin pohjoisen rikkaista maista kamppailee nopeasti kasvavien velanhoitokustannusten kanssa, tilanne on kehitysmaissa kulkenut aivan päinvastaiseen suuntaan jo pitkään. Globaalin etelän velkakriisin ollessa pahimmillaan 1980-luvun puolivälissä ulkomaanvelan korot ja lyhennykset nielivät keskimäärin hieman yli 20 prosenttia kehitysmaiden vientituloista, ja vielä vuonna 2000 noin 12 prosenttia. Vuonna 2011 tämä niin sanottu velanhoitosuhde oli pudonnut 3 prosenttiin, mikä on kaikkien aikojen alhaisin lukema.

Velanhoitosuhteen myönteinen kehitys globaalissa etelässä on merkittävä edistysaskel useammastakin syystä. Ensinnäkin velanhoitosuhteella on suuri merkitys yksittäisen maan luottokelpoisuuden ja sen myötä maan ulkomaanvelastaan maksaman koron kannalta. Näin ollen velanhoitosuhteen aleneminen voi luoda "myönteisen kierteen", jossa parantunut luottokelpoisuus johtaa lainakorkojen alenemiseen, mikä puolestaan alentaa velanhoitosuhdetta entisestään.

Alhaisempi velanhoitosuhde vähentää merkittävästi myös velkakriisin riskiä. Monien kehitysmaiden vienti koostuu pääosin, tai jopa kokonaan, maataloustuotteista tai raaka-aineista, joiden maailmanmarkkinahinnat ovat alttiita hyvinkin voimakkaille vaihteluille. Jos tällaisella kehitysmaalla on lisäksi korkea velanhoitosuhde, äkillinen vientihintojen romahdus voi ratkaisevasti heikentää maan kykyä hoitaa ulkomaanvelkansa korot ja lyhennykset. Silloin edessä voi varsin nopeasti olla velkakriisi joka pakottaa maan turvautumaan ulkopuoliseen – käytännössä Kansainvälisen valuuttarahaston – apuun, mikä puolestaan tarkoittaa tiukkoja vyönkiristystoimia koko kansantaloudelle.

Kolmanneksi velanhoitosuhteen aleneminen tarkoittaa, että entistä suurempi osa kehitysmaiden vientituloista jää niiden omaan käyttöön. Myös tässä on olemassa edellytykset myönteiselle kierteelle: jos velanhoitokustannuksista säästyneet varat investoidaan viennin monipuolistamiseen ja sen jalostusarvon nostamiseen, kehitysmaat pystyvät kasvavien ja entistä vakaampien vientitulojen avulla alentamaan velanhoitosuhdetta vieläkin enemmän.

***

Kehitysmaiden velanhoitosuhteen aleneminen on siis aivan yksiselitteisesti hyvä asia. Mutta mistä viime vuosikymmenen miltei hämmästyttävän nopea myönteinen kehitys sitten johtuu?

Yksi syy velanhoitosuhteen nopeaan alenemiseen löytyy kehitysmaiden parantuneesta julkisesta taloudenpidosta, joka on pitänyt julkisen ulkomaanvelan dollariarvoa kutakuinkin samalla tasolla vuodesta 2000. Toinen syy on kehitysmaiden viennin myönteinen kehitys.

Vaikka kansainväliset vapaakauppaneuvottelut Maailmankauppajärjestön (WTO) puitteissa polkivatkin enemmän tai vähemmän paikallaan viimeiset 10 vuotta, kaupan esteitä on silti onnistuttu raivaamaan kehitysmaiden viennin tieltä. Vielä 1990-luvun lopulla vain hieman yli puolet kehittyneiden maiden tuonnista kehitysmaista oli tullivapaata. Vuonna 2011 tullivapaiden tuotteiden osuus lähenteli jo 80 prosenttia.

Kaikkein köyhimpien kehitysmaiden kohdalla myös velkojen mitätöinnillä on ollut suuri vaikutus velanhoitosuhteen alentamisen kannalta. Suurimmillaan köyhimpien kehitysmaiden velkahelpotukset olivat viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta vuodesta 2009 eteenpäin kehitysmaille myönnetyt velkahelpotukset ovat kuihtuneet lähes olemattomiin.

***

Samanaikaisesti velanhoitosuhteen alenemisen kanssa myös kehitysmaiden ulkomaanvelan rakenteessa on tapahtunut merkittävä muutos. Siinä missä kehitysmaiden julkinen ulkomaanvelka dollareissa laskettuna on pysynyt kutakuinkin samalla tasolla vuosituhannen vaihteesta, niiden yksityinen ulkomaanvelka on samana aikana yli kaksinkertaistunut. Sikäli kuin lainaraha on käytetty järkeviin, pitkän aikavälin talouskasvua tukeviin investointeihin, tämä on pelkästään myönteinen asia. Kuten niin monet aikaisemmat kokemukset ovat osoittaneet, yksityisen velanoton nopea kasvu kuitenkin lisää sekä virheinvestointien että yltiöpäisen riskinoton todennäköisyyttä.

Yksityisen sektorin nopean velkaantumisen riskejä lisää vielä se, että entistä suurempi osa yksityisestä ulkomaanvelasta on lyhytaikaista (laina-aika enintään yksi vuosi). Käytännössä tämä tarkoittaa, että virheinvestoinnit kostautuvat tavallistakin nopeammin; jos lyhytaikaisella lainarahalla tehty investointi tuottaa tappiota – tai ei tuota riittävästi voittoa lainan takaisinmaksun kattamiseksi – ainoaksi vaihtoehdoksi jää vanhan lainan maksaminen pois uuden lyhytaikaisen lainan avulla.

Tämä voi puolestaan olla äärimmäisen vaikeaa tilanteessa, jossa velallisen luottokelpoisuus on huonojen investointipäätösten takia joutunut kyseenalaiseksi.

Myös ilman varsinaisia virheinvestointeja tai holtitonta riskinottoa kehitysmaiden nopeasti kasvava yksityinen ulkomaanvelka voi aiheuttaa ongelmia. Jos kehitysmaiden viennin jo toista vuosikymmentä jatkuva myönteinen kehitys syystä tai toisesta katkeaa, se johtaa vääjäämättä velanmaksukyvyn heikkenemiseen ja viime kädessä jopa ylivelkaantuneiden yritysten konkurssiaaltoon.

Siinä tilanteessa myös kehitysmaiden velanhoitosuhde kääntyisi uudelleen nousuun, mikä muuttaisi aikaisemman myönteisen kierteen syöksykierteeksi. Siksi onkin ensiarvoisen tärkeää, etteivät globaalin pohjoisen rikkaat maat heitä kapuloita kehitysmaiden viennin rattaisiin suojatulleilla ja muilla protektionistisilla konnankoukuilla.

Kirjoittaja on taloustieteen tutkija Åbo Akademissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.