Vieraskolumni

Väsynyt vuodenaika

Tunnottomuus on valepuku, jonka turvin katselemme maailmaa omasta norsunluutornistamme pohjoisen hämärtyvässä illassa.
Marie Kajava
15.12.2014

On se aika vuodesta, jolloin katsotaan taaksepäin. On aika, jolloin ulkona on pimeää ja kodeissa palavat valot. Ei mennä kauhean paljon ulos, pysytellään mieluummin kotosalla ja katsellaan maailmaa ruutujen läpi.

Ja todetaan, kiistatta, että maailmalla ei mene hyvin juuri nyt.

On helppoa ottaa etäinen kriittisyys olemisen muodoksi. Lyhyet ja kipakat uutiset verkossa, Facebook, Twitter (#worldismyhome), tekstarit, kaikki nopeat mediat maanittelevat muodostamaan mielipiteen ja toteamaan repäisevästi lähestulkoon jokaisesta maailman asiasta. Vain harvaan niistä on todellinen kosketus.

Pari viikkoa sitten, eräänä iltana kolmosen ratikassa istui mies, joka oli humalassa. Ei jäätävässä humalassa, mutta ei hiprakassakaan – jotain siltä väliltä. Hän sanoi, että ei jaksa enää elää. Ja sitten hän sanoi, että tiedätkö, se ei johdu mistään sairaudesta vaan siitä, että olo on tyhjä, ei jaksa enää muodostaa koko ajan mielipidettä kaikesta. Missä vitussa on yksinkertaisuus, hän kysyi.

Ymmärsin jotain hänen väsymyksestään.

* * *

Vuosi 2014 on ollut poikkeuksellisen musta. On taloudellinen ahdinko. Erilaiset järjestöt peräänkuuluttavat lupauksia, joita valtiot eivät ole pitäneet. On terävät muistikuvat sodista ja konflikteista esimerkiksi Ukrainassa, Syyriassa, Keski-Afrikan tasavallassa, palestiinalaisalueilla, Etelä-Sudanissa, Irakissa, Afganistanissa. On ebola-virus, joka tappanut ja sairastuttanut ihmisiä sekä loukannut monien perustavanlaatuisia oikeuksia erityisesti Länsi-Afrikassa.

Tilanteet ja jännitteet ovat mielettömiä: suuria, maailmanpoliittisia, taloudellisia. Ihmettelen usein, millaista kapasiteettia ihmiseltä vaatii se, että osaa sanoa kahvipöydässä, työpaikan lounastauolla tai uimahallin pukuhuoneessa tiedonhippusen tai mielipiteensä edes yhdestä polttavasta aiheesta.

Ihminen on asettanut itsensä kohtuuttoman tilanteeseen kohtuuttoman kokoiseksi käyneessä maailmassa. Samanaikaisesti raskas pelon hiki kohisee päänupeissa: Entä jos tyhmyys tai tyhjyys paljastuvat juuri nyt? Entä jos jään ulkopuolelle? Vaikka samanaikaisesti moni varmasti tietäisi mielellään hieman vähemmästä hieman enemmän tai syvemmin. Ainakin oma unelmani on olla yhden piskuisen asian tuntija.

* * *

Istuin lähes kymmenen vuotta sitten eräänä aamuna poikaystäväni kanssa aamupalalla. Joimme teetä, söimme valkoista leipää ja marmeladia, sen sellaista. Taivas oli sininen, kaikkialla oli rauhallista ja valoisaa.

Me olimme Sri Lankan saarella, meri edessämme näytti tyyneltä. Yhtäkkiä, vain muutamassa minuutissa tuli tsunami, joka huuhtoi alleen koko tienoon, hajotti rakennukset kuin korttipakat, heitteli ihmiset, esineet, puut sinne tänne.

Ajattelen usein, että tsunami on ainoita asioita, josta voin sanoa varmuudella jotakin. Että näin se meni, tästä oli suurin piirtein kysymys silloin, sillä rannalla. Tsunami iski ja kyse oli yksinkertaisesti yrityksestä selviytyä. Tieto ei istu pääkopassa vaan ruumiin muistissa.

Tuota muistia kaipaan, kun istun tietokoneen ääressä ja katson ulos pimeään. En tietenkään tarkoita, että kaipaisin tai kaunistelisin yli 200 000 uhria vaatinutta luonnonkatastrofia. Enkä sitä, että ihminen, joka ei ole ollut keskellä katastrofia, menettänyt läheistään tai taistellut sodassa, ei voisi tietää tai sanoa jotain. Tarkoitan, että tekee hyvää, kun tieto ja kokemus asettuvat toisinaan lähelle, omaan ruumiiseen, eivät ainoastaan näyttöpäätteen valokeilaan, Facebook-viisauksiksi, kirjasta luettavaksi painojäljeksi.

Sillä se, mitä pelkään eniten, vaanii pimeän aikaan täällä pohjoisessa maailmankolkassa. Se sama, joka luo etäisyyden maailmaan: tunnottomuus. Kun ei tiedä, on helppo pelastautua olemalla kriittinen ja musta. Kun ei tunne, se on vielä helpompaa: ajatella tietävänsä melkein kaikesta jotakin, muodostaa pikaisia mielipiteitä. Kriittinen tunnottomuus suojaa ihmistä omalta tietämättömyydeltä. Se on valepuku, jonka turvin voi katsella maailmaa omasta norsunluutornista hämärtyvässä illassa.

Tunnistan oman valepukuni katsellessani hämärään. Niinä hetkinä muistutan itseäni kymmenen vuoden takaisesta tapaninpäivästä: sellaisia ovat nyt-hetket tälläkin hetkellä kaikkialla maapallolla, hitaasti piirtyviä, salamannopeita, keskenään erilaisia, todella arkisia, fyysisiä, selviytymistä, kuolemista, kaikki totta.

* * *

Se kaveri kolmosen ratikassa oli todella väsynyt. En tiennyt, miten hänen olonsa saisi paremmaksi, ja minullakin oli kiire kotiin. En jaksanut enää puhua. Päässäni soi jostain syystä eräs vuosia sitten kirjoittamani lausepari, josta saan arkisessa yksinkertaisuudessaan aina lohtua. Tuon lohdun turvin jaksan ja haluan olla jossain vaiheessa (nukuttuani hieman) vastaanottavaisempi tässä kompleksisessa maailmassa. 

Kirjoitin taskusta löytyneen kuitin selkäpuolelle: Pitää vaihtaa pikkuhousut, kammata täit tukasta. Pitää muistaa halata ennen ku nukahtaa. Mies nousi hitaasti seisomaan rautatieaseman lähestyessä. Laitoin paperinpalan hänen käteensä.

Mies puristi käden nyrkkiin ja astui ulos pimeään.

Marie Kajava on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.