Vieraskolumni

Varoitus

"Varot sitten, ettei sulle käy niin", sanoi ystävä.
Veera Virmasalo
23.8.2011

Sana "niin" sisälsi kuvauksen varoittajan tuntemista nuorista naisista, jotka olivat lähteneet kehitysyhteisyöhön "kentälle", kiskoneet parhaat vuotensa byrokratian myllynkiviä ilmastoiduissa toimistoissa ja lopulta palanneet kotiin liian vanhoina perustamaan perheen ja varustettuina Suomen oloihin melko arvottomalla työkokemuksella.

Varoitukseen sisältyi myös non-family duty stations -erikoismomentti: Niissä pitäisi muistaa karkottaa oveltaan kaikki puutteessa sitä raapimaan tulevat känniset korkeamman tason YK-viskaalit. Lisäksi pitäisi tajuta olla itse alkoholisoitumatta.

***

Miten kävi?

Olen 36 vuotta vanha toistaiseksi lapseton nainen, jolla on aika paljon työkokemusta, millä ei ole kovinkaan suurta arvoa Suomessa. Olin kerran lyhyellä työkomennuksella eräällä non-family duty stationilla, mutta missasin himokkaat korkeamman tason viskaalit ja päädyin naimisiin namibialaisen vakuutustarkastajan kanssa. Asun rivitalossa Namibian pääkaupungissa Windhoekissa.

Juuri nyt istun helsinkiläisessä keittiössä ja katselen elokuun illassa heiluvaa koivunoksaa. Olen ollut täällä vähän yli kaksi viikkoa ja voinut aika huonosti, vaikka olin ikävöinyt Suomeen. Ensimmäistä kertaa kymmenen vuotta kestäneen muualla asumisen aikana tunnen jääneeni nalkkiin kahden maailman väliin. En ole kokonaan sisällä suomalaisessa enkä namibialaisessa yhteiskunnassa. Olen puolitaitoinen sosiaalisessa elämässä, jossa yhteyttä ylläpidetään ja vaihtoa harjoitetaan jaettujen merkitysten ja tunnettujen ihmisten kautta. Tuntuu kuin en olisi täysin olemassa missään.

En oikein ymmärrä itsekään, mitä tapahtui. Seuraa rekonstruktio:

***

Asuin ensin Euroopassa niin lähellä Suomea, ettei muutto tuntunut kovin merkittävältä. Sitä paitsi kävin vielä kahtena kesänä kesätöissä Suomessa. Ja vaikka olisin asunut kauempanakin, ensimmäisinä poissaolon vuosina pää taitaa joka tapauksessa olla kotimaassa. Tiesin melkein kaiken, mitä Suomessa tapahtui.

Kolmisen vuotta myöhemmin muutin Sambiaan. Siellä oli välillä vaikeaa, kun monet itsestäänselvyyksinä pitämäni totuudet ja käyttäytymismallit eivät päteneet. Toisten säännöt piti hyväksyä tai niiden kanssa piti oppia luovimaan. Vaikkapa: On kokouksia, joissa nuorelle naiselle sopiva rooli on puhua hiljaa ja katsoa pöytälevyä. Koskaan ei pidä sanoa minä, jos voi sanoa me. Aina tärkeintä ei ole työn tekeminen mahdollisimman hyvin, vaan mahdollisimman suuren pomon miellyttäminen. Myönteiseltä vaikuttava suhtautuminen ei välttämättä tarkoita että ehdotetusta asiasta ollaan innoissaan, kielteinen suhtautuminen ei vain useimmiten ole hyväksyttävää.

Ei ole mahdollista keskustella liikaa tai kysyä liian monien mielipidettä. Ja kello kymmeneksi merkitty kokous saattaa alkaa milloin tahansa paitsi kello kymmeneltä.

Kun muutin Sambiasta Namibiaan, lähes kaikki kaverini Suomessa olivat lisääntyneet ja muuttaneet lähiöihin. Yhteydenpito jäi vähälle. Samoin suomalaisen median seuraaminen. Jopa iltapäivälehtien otsikot käyvät tosi tylsiksi, kun julkkiksista ei tunnista enää juuri muita kuin Riitta Väisäsen ja Matti Nykäsen. Paljon otsikoita pidemmälle Namibian julkisen sektorin nettiyhteyksillä ei toistaiseksi pääsekään.

En ollut ikinä huolissani siitä, että putosin yhä enemmän kärryiltä. Vaikka elämää oli vaikea kuvitella työsopimuksen loppua pidemmälle, luulen että alitajunnassani olin aina palaamassa lopulta kotiin – myös silloin, kun vaivuin rakastumisen teinikoomaan ja, oho, olin yhtäkkiä naimisissa arkkupakastimen ostosta haaveilevan miehen kanssa noin 9000 kilometrin päässä Suomesta.

***

Ahdistukseni kiteytyy sanaan "kenttä", käsitteeseen jolla kehitysyhteistyössä tarkoitetaan niitä paikkoja, missä kehitysyhteistyötä käytännössä tehdään. Termi on vähintään yhtä arvolatautunut kuin kehitysmaat tai kolmas maailma. Kenttä on eksoottinen, jännä ja ainakin vähän kaoottinen paikka, jossa ei-kentän lainalaisuudet eivät päde ja jonne lähdetään töihin ei-kentältä, podetaan ehkä välillä koti-ikävää, mutta opitaan uusia asioita ja palataan kotiin normaaliin maailmaan käänteistä kulttuurishokkia potemaan.

Kentällä voi olla myös ikuisesti: kiertää työstä työhön ja maasta maahan. Vaan mitä jos asettuu aloilleen kentän yhteen pisteeseen? Se lakkaa olemasta kenttä ja siitä tulee juuri sitä mitä se on, tässä tapauksessa institutionalisoidun rasismin perintöä kantava vanhoillinen pikkukaupunki keskellä kuumaa ja kuivaa maata. Paikka, jossa noin joka toisen toiveammatti on tilintarkastaja.

Ei ole enää jännää epämääräistä tulevaisuutta, missä voi tapahtua mitä vain. On kiistelyä siitä, tarvitaanko arkkupakastinta vai ei, iltoja kaapelitelevision Crime and Investigation -kanavan parissa (olen pian rekonstruktioiden mestari), ikuisuuksiin samalta näyttävää arkea. On uuden kotipaikan sosiaalinen verkosto, josta on löydettävä kolo. On ikäviä tyyppejä ja asenteita, joihin ei enää voi suhtautua välinpitämättömästi. (Tai joihin olisi viimeistään nyt opittava suhtautumaan kertakaikkisen välinpitämättömästi?) Ja sitten on anoppi, joka kirjoittaa minulle shekin poikansa sukunimellä, koska ei ole tullut ajatelleeksi, että nainen voisi pitää oman sukunimensä avioliitossa.

On hyväksyttävä, että todellisuus ei voi enää sijaita maassa, jossa pääsee käymään kerran vuodessa tai kahdessa. Ainakin minusta se tuntuu ainakin nyt ihan hirveältä — varoitan.

Kirjoittaja on Namibiassa asuva viestintäkonsultti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.