Vieraskolumni

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo

Viisi vuosikymmentä Afrikan itsenäisyyttä luotsaavat kohti epävarmaa tulevaisuutta.
Henri Myrttinen
3.12.2012

Maailmankartta muuttui perusteellisesti 1960-luvulla. Eurooppalaiset siirtomaavallat joutuivat vetäytymään alusmaistaan, ja vuosina 1960–68 yhteensä 33 Afrikan maata sai itsenäisyytensä. Algeriassa vallan vaihtuminen oli rankempi kuin monissa muissa maissa. Itsenäisyyssodassa kuoli arviolta 400 000—1 500 000 ihmistä.

Tämän entisen Ranskan valtakunnan tärkeimmän siirtomaan menettäminen pakotti "la Grande Nationin" luopumaan lopullisesti suorasta vallasta lähes kaikissa alusmaissaan. Epäsuoraa vaikutusvaltaa maa tosin käyttää edelleen, ja sillä on tusinan verran siirtomaita neljässä maanosassa, mikä on kuitenkin jo toinen tarina.

Algiersin lentokentän seiniin teipatuissa julisteissa ylistetään itsenäisyyden viittä vuosikymmentä. Kuvissa näkyy itsenäisyyssodan marttyyrien muistomerkki, onnellisia kansalaisia, heidän yläpuolellaan lentokoneita ja satelliitteja. Kuvat symboloivat sitä, mitä Afrikan vapausliikkeet lupasivat kansalaisilleen, muodossa tai toisessa: vapautta, tasa-arvoa ja kehitystä. Viimeksi mainittua lupaa myös lentokentän wifi-sivusto. Lentokoneen vieressä lukee ranskaksi: Modernité.

***

Algerian viisikymmentä vuotta itsenäisyyttä kuvastavat hyvin koko maanosan historiaa. Pyydän jo etukäteen anteeksi sitä, että esitän maan ja maanosan monimutkaisen ja monipuolisen historian tässä varsin yksinkertaistetusti, mutta sellainen on kolumnistin taakka...

Saavutettuaan itsenäisyyden voittoisa vapausliike perusti yksipuoluejärjestelmän, joka peri siirtomaavallan valtiokoneiston, niin Algeriassa kuin monissa muissakin maissa. Nuoret Afrikan valtiot aloittivat modernisointikampanjan: raha tuli milloin lännestä, milloin idästä, milloin entisiltä siirtomaaherroilta. Hieman ennen kuolemaansa myös Algerian itsenäisyyssotaan osallistunut Frantz Fanon varoitti Sorron yöstä -teoksensa loppusanoissa:

Siis, toverit, älkäämme kunnioittako Eurooppaa luomalla sen innoittamia valtioita, laitoksia ja yhteiskuntia.

Ihmiskunta odottaa meiltä muuta kuin irvikuvaamista ja viime kädessä törkeää jäljittelyä.

Jos me haluamme luoda Afrikasta uuden Euroopan, Amerikasta uuden Euroopan, voimme yhtä hyvin uskoa maidemme kohtalon eurooppalaisten käsiin. He osaavat suorittaa tämän tehtävän paremmin kuin lahjakkaimmatkaan meistä.

Mutta jos me haluamme että ihmiskunta edistyy pykälän verran, jos me aiomme kohottaa sen toiselle tasolle kuin se jolla Eurooppa on sitä ilmentänyt, silloin meidän on tehtävä keksintöjä ja löytöjä.

Jos me aiomme täyttää kansojemme odotukset, meidän on etsittävä ratkaisua muualta kuin Euroopasta.

Sitä paitsi: jos me aiomme täyttää eurooppalaisten odotukset, meidän ei tule heijastaa heidän yhteiskuntaansa, ei edes sen ihannemallia, eikä heidän ajatteluaan joka aika ajoin kuvottaa heitä itseäänkin sanomattomasti.

Toverit: Euroopan, itsemme ja ihmiskunnan vuoksi meidän on luotava nahkamme, kehitettävä uusi ajattelutapa, yritettävä nostaa uusi ihminen jaloilleen.

Ensimmäiset parikymmentä vuotta kehitys meni toiseen suuntaan kuin mitä Fanon toivoi: ympäri maanosaa kasvoi eurooppalaiseen malliin suurkaupunkeja pilvenpiirtäjineen, syntyi teollisuutta ja maatalouskollektiiveja, uudet suurpadot tuottivat sähköä ja kansallisvaltion valta kasvoi. Maanosan vanhat vitsaukset olivat perääntymässä, niin lukutaidottomuus, nälkä, kuin tauditkin, samaten kaikki se, minkä sekä siirtomaaherrat että heitä seuranneet uudet eliitit näkivät vanhoillisuutena.

***

Sitten tuli romahdus. 1980-luku oli monelle Afrikan valtiolle niin kutsuttu menetetty vuosikymmen. Sosialististen valtioiden tuki ensin väheni ja sitten romahti. Lännen vaatimat rakennesopeutusohjelmat ajoivat palvelut kuten terveydenhuollon ja koulutuksen alas. Kauppapolitiikka esti afrikkalaisten tuotteiden pääsyn lännen markkinoille ja pakotti heidät avaamaan omat markkinansa kilpailukykyisemmille tuotteille.

Kansalle tehdyt suuret lupaukset kehityksestä kaatuivat omaan mahdottomuuteensa. Valtiojohdon dekadentti elämäntyyli ei enää heijastanut uusien valtioiden itsevarmuutta, vaan paljasti nepotismin, korruption ja kleptokratian. Lisäksi hiv ja aids räjähtivät käsiin.

Sillä välin kun länsi keskittyi Keski- ja Itä-Euroopan murrosprosesseihin, myös Afrikassa puhalsivat muutoksen tuulet.

Ympäri maanosaa kansa vaati demokratiaa ja työpaikkoja, niin myös Algeriassa. Mutta kun vuonna 1991 ensimmäisten vapaiden vaalien ensimmäisellä kierroksella islamistit olivat voittamassa, länsimaat, eritoten Ranska ja Yhdysvallat, antoivat ymmärtää, ettei demokratia ollut läheskään niin tärkeää kuin se, että islamistit eivät pääse valtaan. Seurasi sotilasvallankaappaus ja raaka sisällissota, jossa kuoli 44 000—150 000 ihmistä reilussa kymmenessä vuodessa. Aihe on edelleen varsin arka Algeriassa. Ihmiset puhuvat "mustista vuosista" lähes kuiskaten, silloin kun muita ei ole kuulemassa.

Sota päättyi pattitilanteeseen. Islamistit armahdettiin, ja moni heistä siirtyi muille taistelukentille. Turvallisuusjoukkojen tekoja ei tutkittu, ja valtaan jäivät vanhan vallan edustajat — nyt tosin puvuissa univormujen sijaan. Talous lähti uuteen nousuun, kiitos muun muassa Kiinan. Vakaus on hallituksen avainsana. Sotilaita ja poliiseja on kaikkialla, varmuuden vuoksi.

Monessa muussakin Afrikan valtiossa 1990-luvun alkupuolen demokratiatoiveet haihtuivat nopeasti. Useassa maassa konfliktit leimahtivat sitä mukaa, kun kylmän sodan aikaiset tukiaiset häipyivät, vaikka syyt olivatkin rahaa monimutkaisemmat.

Vuosina 1990—2002 maanosassa riehui vähintään kaksikymmentä eri sotaa ja konfliktia, joissa kuoli mahdollisesti jopa viisi miljoonaa ihmistä. Tarkkoja lukuja ei tiedä kukaan. 2000-luvun myötä tilanne alkoi rauhoittua, vaikka moni konflikti jatkuu edelleen. Samoin kuin Algeriassa, monessa maassa vallitsee rajoitettu demokratia, joka lupaa vakautta ja talouskasvua.

***

Algiersin hienoimman hotellin osoite vaikuttaa ainakin minusta hieman ironiselta: Boulevard Frantz Fanon. Olisiko vapauden ja tasa-arvon puolesta taistelija tuntenut itsensä kotoisaksi tässä betonipalatsissa?

Rakennus on 1970-luvun modernismia parhaimmillaan. Sisällä hienovaraiset tarjoilijat kantavat maahantuotuja juomia liikemiehille. Hotelli sijaitsee kukkulalla, ja suuresta ikkunasta voi katsoa suojamuurin ylitse kaupungin slummiutuneeseen keskustaan. Hotellissa on langaton internet ja ilmastointi, keskustassa sähkökatkoksia ja talousjätteiden täyttämiä raunioita. Täällä miljardidiilejä, siellä työttömyyttä. Välissä valtava poliisiasema.

Myös slummeissa selataan nykyään internetiä ja katsellaan satelliittikanavia, niin Algeriassa kuin muuallakin Afrikassa. Arabikevään uudet tuulet on pantu merkille, niin kansan keskuudessa kuin hallituksissa.

Ei ole sanottua, minkälaiset tuulet Afrikassa tulevina vuosina puhaltavat. Kenen näkemys tulevaisuudesta voittaa, kenen ääni kuuluu: despoottien vai fanonilaisten uusien ihmisten?

Kirjoittaja toimii tutkijana Kööpenhaminassa Nordic Institute for Asian Studies -instituutissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa. Fanon-suomennos Liken ja Suomen Rauhanpuolustajien käännöksestä 2003, suom. Hilkka Mäki.