Vieraskolumni

Vapauden kaiho

Kehityskumppanuuden on pohjimmiltaan aina oltava vapaustaistelua.
Ville Luukkanen
20.1.2015

Etelä-Afrikan vapauden peruskirja (Freedom Charter) täyttää tänä vuonna pyöreitä, 60 vuotta. Vuonna 1955 apartheid-politiikkaa vastustaneet poliittiset ja muut kansalaisryhmät rotuun ja uskontoon katsomatta kokoontuivat Johannesburgin liepeille Kliptowniin hahmottelemaan yhteisen näkemyksen vapaudesta, ei enempää eikä vähempää. Aivoriihi onnistui. Historiankirjoihin tallentui visio kansallisesta yhteiselämästä, missä kukaan ei sorra ketään toista ja kaikki saavat kohtuullisen siivun vaurauden kasvusta.

Näky oli jees — yhtä aikaa simppeli ja universaali. Se yksinkertaisti monimutkaisen sosiaalisen todellisuuden ja antoi paikallisille kamppailuille yleismaailmallisen eetoksen. Vapauden peruskirjasta muodostui apartheidin vastaisen taistelun tärkein kaanoni, joka ylitti ideologiset ja poliittiset erimielisyydet puolen vuosisadan ajan.

Tänä päivänä niin kutsuttu vapaana syntyneiden (born free) sukupolvi on astumassa remmiin Etelä-Afrikassa. Näistä vuoden 1994 demokraattisten vaalien jälkeen syntyneistä vain harva tietää tai tuntee vapauden peruskirjaa muuten kuin yhtenä tylsänä nippelitietona koulun penkiltä.

Useimpia parikymppisiä vapaus ottaa pattiin. Poliittiset eliitit saarnaavat olemaan kiitollisia kalliisti voitetusta vapaudesta. Koettu todellisuus on kuitenkin jotain muuta kuin vapautta; se on raakaa kilpailua äärimmäisen rajallisista opiskelu- ja työmahdollisuuksista, kaikkia mahdollisia rahan puutteesta kumpuavia esteitä ja hidasteita joka puolella. Samalla poliittinen taistelu vapauskirjasta on leimahtanut uuteen liekkiin. Suosiotaan menettävä valtapuolue ANC yrittää torjua nousevan uusvasemmiston syytökset vapauskirjan ihanteiden hylkäämisestä ja vapauden illuusion ylläpitämisestä. Vapautunut Etelä-Afrikka on täydellisen hämmentynyt ja jakautunut siitä, miten yhteiskunta tarkkaan ottaen on vapautunut — ja onko se sittenkään.

* * *

Kansainvälisen kehitysapunomenklatuuran haastajana tunnetuksi tulleen yhdysvaltalaisen taloustieteilijä William Easterlyn uusin puheenvuoro teemasta on viime vuonna julkaistu kirja "Asiantuntijoiden tyrannia" (Tyranny of Experts).

Kirjassa Easterlyn suuri kanuuna kohdistuu kehityseliitin piirissä laajalle levinneeseen uskomukseen, jonka mukaan todellinen kehitys (=talouskasvu) edistyisi parhaiten sekoittamalla kuri ja järjestys teknokraattisen asiantuntemukseen. Sen mukaan Kiinan, Etelä-Korean, Singaporen ja Malesian kaltaiset puoli- tai kokoautoritaariset yhteiskuntajärjestykset ovat kehityksen välttämätön katalyytti ja että Etiopian ja Ruandan kaltaiset kokemukset viimeiseltä vuosikymmeneltä todistavat hypoteesin globaalisti oikeaksi seuraavien tiikereiden osalta. Easterlyn mielestä tämä on pahimman luokan virhepäätelmä.

Toisinajattelijan teesi on, että kehityksen ensimmäinen ja tärkein edellytys on vapaus. Tarkkaan ottaen hän argumentoi, että kestävää laajapohjaista talouskasvua voi syntyä vain suhteessa vapauden lisääntymiseen. Easterly vierittää teesinsä tueksi rekkalastillisen perusteluja. Hän haluaa, että käännämme kiikarit oikein päin. Aasian kehitys ei olekaan suurten johtajien ja vahvojen puoluemonopolien saavutus, vaan aasialaisten todellisen vapauden lisääntyminen arkielämässä suhteessa omaan historiaan. Toisin sanoen: kiinalainen kommunismi on säilynyt hyvin autoritaarisena, mutta Xi Jinpingin Kiinassa Herra Zhang on arjessaan aidosti vapaampi kuin mitä hän oli Mao Tsetungin tai Deng Xiaopingin Kiinassa — ja se ratkaisee. Ei kommunistipuolueen kuri.

* * *

Samalla logiikalla Easterly jyrisee välttämään kaikkien muiden, erityisesti afrikkalaisten, de facto diktatuurien ihannointia. Etiopioita tai ruandoita ei pidä mitata suhteessa länsimaihin, mutta niidenkään autoritaarisuutta ei pidä ihannoida väitettyjen positiivisten kehitysvaikutusten vuoksi. Kehitys voi olla kestävää vain jos kansalaisten todellinen vapaus kasvaa eli perusoikeuksien polkeminen ja rajoittaminen vähenee.

Easterly jaksaa kääntää veistään vanhassa haavassa toistellessaan, kuinka mikään määrä teknistä asiantuntijuutta ei voi korvata yksilön oikeuksien kunnioitusta kehityksessä. Despootille annettu tekninen apu on pahempaa kuin sen antamatta jättäminen.

Ei sen takia, että se johtaisi täystuhoon, aavikoitumiseen tai kansanmurhaan, vaan siksi, koska pienenkin avun antaminen väärään aikaan väärässä paikassa saattaa näivettää juuri sen suhteellisen pienen, mutta täysin välttämättömän vapauden lisäyksen, mikä katalysoi jonkin ratkaisevan kehitysaskeleen. Jos pitää valita, niin anna aina vapaudelle mahdollisuus, älä avulle. Koskaan ei tiedä etukäteen, mitä mielenosoitusta tulevat sukupolvet muistelevat historian käännekohtana. Sen tietää, että mitään apuhanketta ei muistella.

* * *

Easterly argumentoi teesinsä vakuuttavasti, mutta yksi kulma jää auki. Pohjois-Korea tai Zimbabwe on helppo tuomita vapauden vastakohdaksi. Maailman maiden suuri enemmistö, myös ja erityisesti Afrikassa, sijoittuu harmaalle alueelle. Nimellisesti vapautta riittää, mutta käytännössä kansalaiset joutuvat arjessa kamppailemaan monenlaista heihin epäreilusti kohdistuvaa kontrollia vastaan. Naisen on pakko kuokkia peltoa. Poliisi vaatii lahjuksia. Opettaja ei opeta. Duunari ei elä palkallaan. Miten lisätä todellista vapautta nimellisessä vapaudessa?

Tämä on kaikkien Afrikan vapaana syntyneiden päänsärky. Vapauden peruskirja antaa edelleen universaalisti pätevät ihanteet, joita tavoitella: sorto pois, vauraus jakoon. Mutta se ei anna enää työkaluja tai tiekarttaa vapauden saavuttamiseen.

Pitäisikö lukea Maon pieni punainen kirja uudelleen ja lähteä pitkälle marssille? Perustaa oma puolue? Rukoilla herätyskokouksessa rahalähetyksiä taivaasta? Uskoa koulutuksen voimaan? Että nöyrä työ palkitsee tekijänsä?

Ei voi tietää. Meidän kannattaa kuitenkin muistuttaa itseämme yhä uudestaan siitä, että olipa kehityskumppanuudessa kysymys mistä tahansa, on sen pohjimmiltaan aina oltava vapaustaistelua ollakseen yhtään mitään. Sinänsä ehkä itsestäänselvyys, mutta sokea piste meille, joille vapaustaistelut ovat lähinnä haalistuneita muistoja.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.