Vieraskolumni

Vapaaehtoisuudesta ja sitoutumisesta

Olen juuri käynyt maahanmuuttajien tukihenkilöille tarkoitetun kurssin. Odotellessani "omaa" maahanmuuttajaani olen miettinyt paitsi Suomeen tulevien tilannetta myös vapaaehtoistyötä.
Johanna Latvala
17.10.2011

Tänä vuonna vietetään EU:n vapaaehtoistoiminnan vuotta. Siihen voi ilmoittautua muun muassa Tuntitili-kampanjan kautta klikkaamalla netissä haluamansa kohteen, tuntimäärän ja maantieteellisen alueen. Tätä kirjoittaessani palvelussa on sitouduttu 46 127 tuntiin, suosituimpana kohteena vanhukset ja ikääntyvät. Palvelun kautta voi hankkiutua vapaaehtoiseksi myös Suomessa tehtävään maahanmuuttajatyöhön.

***

Jokainen vieraaseen maahan muuttanut tietää, kuinka tärkeää on tutustua ihmisiin. Mieluiten paikallisiin. Myös monet Suomen maahanmuuttajista — erityisesti ne, jotka eivät tule maahan työn tai puolison vuoksi — kokevat riittävien sosiaalisten suhteiden puuttumisen surullisena. Vaikka kontakteja muihin maahanmuuttajiin olisikin, moni kaipaa nimenomaan suomalaisia tuttavia.

Järjestöjen vapaaehtoistyöhön perustuvat ryhmät tarjoavat yhden väylän kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamiseen keskustelujen tai vaikka yhteisten harrastusten kautta. Toiminnassa mukana olleiden kokemukset ovatkin olleet puolin ja toisin myönteisiä.

***

Vapaaehtoistyö vaatii kuitenkin usein myös sitoutumista, mikä on hyvä tiedostaa. Sekä Itä- että Länsi-Afrikassa oleskellessani olen joutunut monelle tuttuun tilanteeseen, jossa auttamisen rajat ovat venyneet liiaksikin. Se, mikä alkoi hyvillä mielin tehdyllä auttamisella, alkoi jossakin vaiheessa tuntua kohtuuttoman suurelta velvollisuudelta.

En usko olevani poikkeuksellisen hyväuskoinen (auttaessani alun perin) sen koommin kuin kylmäsydäminenkään (pyyntöjen muuttuessa mielessäni rasitteiksi). On inhimillistä, että kun apua tarvitsee ja sitä jostain saa, toivoo sen jatkuvan ja ehkä lisääntyvänkin. Toisaalta on myös inhimillistä, että loputtomasti ei voi venyä puolituttujen sinänsä aitojenkin tarpeiden edessä.

Olen kuullut joiltakin maahanmuuttajien kanssa toimivilta — myös niiltä, jotka ovat itsekin maahanmuuttajia ja toimivat vertaistukihenkilöinä uusille tulokkaille —, että avun tarpeen määrä saattaa yllättää. Puhelin soi usein, ja voi olla vaikea kieltäytyä silloinkaan kun ei olisi aikaa tai voimia. Vapaaehtoiseksi ryhtyvän onkin hyvä miettiä oman jaksamisensa rajoja.

Mutta miten vetää raja vapaaehtoistoiminnan ja oman ajan välille? Ja pitäisikö päätös rajoista tehdä jo etukäteen? Esimerkiksi viikoittaiseen suomen kielen keskustelukerhon ohjaamiseen sitoutuminen vaikuttaa selkeästi rajatulta tehtävältä. Mutta jos sitoutuu tukihenkilöksi, tuntuisi melko töykeältä ilmoittaa, että voin olla kanssasi keskiviikkoisin klo 18—19 ja vain silloin. Ja toki, jos on asiaa, voit soittaa perjantaisin klo 13—13.30.

***

Parhaimmillaan vapaaehtoistyötä ei kai lainkaan miellä työksi. Ensi viikonloppuna työskentelen päivän korvauksetta kahvitehtaalla lasteni jalkapallojoukkueen hyväksi. Vaikka teen sen mielelläni ja suhtaudun siihen mukavana yhdessä puuhailuna, huomaan silti ajattelevani, kuinka paljon aikaa siihen menee. Ja mitä kaikkea muuta (itselleni hyödyllisempää tai hauskempaa) muka saisin tuon päivän kuluessa tehdyksi.

Uskoisin, että suomalaista seuraa kaipaavan maahanmuuttajan, yksinäisen vanhuksen tai uutta iloa elämäänsä toivovan mielenterveyskuntoutujan tukihenkilönä toimiminen tuntuu vielä vähemmän työltä. Henkilökohtaisuus ja ajatusten vaihto kun tekevät siitä parhaassa tapauksessa elämää rikastuttavan vastavuoroisen suhteen, jota ei ylläpidetä velvollisuudesta tai hyväsydämisyydestä — eikä siinä lasketa tunteja tai vedetä rajoja enempää kuin muissakaan ihmissuhteissa.

Kirjoittaja on antropologi ja vapaa toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.