Vieraskolumni

Vapaaehtoistyöllä ei maailmaa pelasteta

Jos auttamishalu on vapaaehtoistyön tärkein motiivi, on viisainta jäädä kotiin – siellä maailmanparantaminen on paljon helpompaa.
Janne Sivonen
8.3.2004

Kuva: Janne Sivonen

Kymmenet suomalaiset lähtevät vuosittain kehitysmaihin vapaaehtoistyöhön Etelän vapaaehtoisohjelman ETVOn kautta. Ohjelman tärkeimpänä tarkoituksena on tutustuttaa lähtijät kehitysmaan arkeen iloineen ja suruineen. Moni suomalainen haluaa kuitenkin lähteä etelään pelastamaan maailman – tai jos nyt ei ihan koko maailmaa, niin ainakin kehittämään kohdemaansa oloja tai edes isäntäjärjestönsä toimintaa. Auttamishalussa ei ole mitään pahaa, mutta jos se on vapaaehtoisuuden tärkein motiivi, on viisainta jäädä kotiin – siellä maailmanparantaminen on nimittäin paljon helpompaa.

Liiasta auttamishalusta on haittaa ennen kaikkea vapaaehtoiselle itselleen. Jos vapaaehtoinen odottaa saavansa paljon hyvää aikaan (ja ehkäpä saavansa työstä samalla konkreettista hyötyä vaikka omille opinnoilleen), on tuskallista huomata, ettei kokemattomien vapaaehtoisten työstä ole apua kohdemaalle tai edes vastaanottajajärjestölle. Vastaanottajalta menee usein perehdyttämiseen ja tekemisen keksimiseen enemmän voimavaroja kuin vapaaehtoinen pystyy antamaan vastineeksi.

Toisinaan voi käydä niinkin, ettei vapaaehtoiselle löydy vastaanottajajärjestöstä edes hyödytöntä tekemistä, sillä etelässä asiat eivät aina suju samaan malliin kuin Suomessa. Suomalaisittain katsottuna näyttää joskus siltä, ettei etelän järjestöissä ja muissa työpaikoissa ole tarjolla tarpeeksi hommia edes paikallisille työntekijöille – ulkomaalaisesta ummikosta puhumattakaan.

Vaikka tämä tuntuu turhauttavalta, ei asioiden toimimattomuus tarkoita välttämättä vapaaehtoiskokemuksen epäonnistumista. Verkkainen elämänrytmi ja länsimaisen tehokkuuden puuttuminen ovat osa ruohonjuuritason kehitysmaa-arkea, ja juuri siihenhän vapaaehtoisten on tarkoitus tutustua.

***

Myös vastaanottajajärjestöjen epärealistiset odotukset haittaavat usein vapaaehtoisten sopeutumista. Vastaanottaja saattaa kuvitella saavansa vapaaehtoisesta kehitysyhteistyön rautaisen ammattilaisen, joka panee huonosti toimivan järjestön asiat yksin ojennukseen.

Ainakin Sambiassa järjestöjä on joskus lähes mahdotonta saada ymmärtämään, että vapaaehtoistyöhön lähtevät ovat yleensä nuoria ja kouluja käymättömiä ihmisiä, joilla ei ole aiempaa kehitysmaakokemusta. Valkoihoinen ihminen, jolla ei ole koulutusta ja ammattitaitoa tuntuu olevan mahdoton käsite maassa, jossa valkoinen iho liitetään poikkeuksetta vaurauteen ja korkean profiilin työpaikkoihin.

Vaikka vapaaehtoistyötä koskevat odotukset ovat usein puolin ja toisin vääriä, molemmat osapuolet ovat useimmiten lopulta tyytyväisiä yhteistyöhön. Onnekkaimmissa tapauksissa vapaaehtoiselle löytyy aidosti hyödyllistä tekemistä, mutta yleensä yhteistyöstä saatava hyöty ei ole juuri sitä, mitä osapuolet odottivat ennakolta.

Sambiassa ulkomaalaisen mukaantulo tuo järjestölle statusta, vaikka kyseessä ei olisikaan kokenut ammatti-ihminen. Niinpä vapaaehtoinen saattaa huomata olevansa hyödyllisimmillään järjestönsä katu-uskottavuutta tuovana "maskottina", jonka tärkein tehtävä ei ole tehdä asioita, vaan tulla nähdyksi. Ja vaikkei vapaaehtoisten ole tarkoitus rikastuttaa isäntiään, ylöspidostaan maksava vapaaehtoinen tuo köyhälle isäntäperheelleen myös hieman lisätuloja.

Vapaaehtoiselle itselleen ruohonjuuritason kehitysmaajärjestössä työskenteleminen ja tavallisen kansan parissa eläminen on mullistava kokemus myös siinä (hyvin todennäköisessä) tapauksessa, ettei mikään suju etukäteissuunnitelmien mukaan. Lähes jokaisella on ollut hetkiä, joina olisi ollut valmis antamaan mitä vain päästäkseen pois.

Erään tiettömien taipaleiden päähän lähetetyn vapaaehtoisen kyläreissu piteni siksi, että hänet matkaan lähettänyt järjestö unohti hakea hänet pois. Hän sai myös kävellä kipeällä jalallaan 20 kilometriä klinikalle hakemaan jalkaansa antibiootteja, joita klinikalla ei ollut. Toisen samaan kylään lähetetyn suomalaisen kotiin yritettiin tunkeutua väkisin ja hänen taloaan kivitettiin (nykyään hän on onnellisesti naimisissa sambialaisen kanssa). Kolmannen kotoa varastettiin yli sata dollaria, neljäs huomasi isäntäjärjestönsä olevan läpeensä korruptoitunut ja niin edelleen. Vaikka jokaisen vapaaehtoisen kokemuksiin mahtuu niin suuria kuin pieniäkin haasteita, en ole kuullut vielä yhdenkään katuvan vapaaehtoiseksi lähtemistään jälkikäteen.

***

Jos vapaaehtoistyöllä ei paranneta maailmaa, niin mistä siinä sitten on kysymys? Kehitysmaaturismista? Ei sinne päinkään: turistit näkevät Afrikassa eläimiä ja luontoa, mutta he eivät tiedä mitään tavallisen ihmisten elämästä. Kollegani tapasi kerran turistin, joka oli ajanut bussilla mantereen halki ja väitti täysin vakavissaan, ettei Afrikassa ole köyhiä ja köyhyyttä.

Vapaaehtoisjakso on kohtalaisen lyhyt, mutta silti slummeissa ja kylissä elävillä vapaaehtoisilla on aivan erilaiset mahdollisuudet oppia ymmärtämään paikallista todellisuutta kuin turisteilla - tai jopa niillä, jotka tulevat kehitysmaahan tekemään palkkatyötä. Palkkatyö kun tarkoittaa yleensä paikallisiin verrattuna tähtitieteellistä tulotasoa autoineen, omakotitaloineen ja palvelijoineen.

Parhaimmillaan vapaaehtoistyöstä etelässä voi olla paljon hyötyä myös sille, joka haluaa tehdä maailmasta paremman paikan – pitää vain ymmärtää, että maailmanparantamisen aika on vasta kotiinpaluun jälkeen.


Kirjoittaja toimii Kepan tiedottajana Sambiassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.