Vieraskolumni

Valuuttarahasto ei virheistään opi

Valuuttarahasto IMF on tyrkyttämässä EU:n kriisimaille epäonnistunutta talouspoliittista keinovalikoimaansa. Jo tässä vaiheessa on selvää, että seuraukset tulevat tavalliseen tapaan olemaan kansalaisten hyvinvoinnin kannalta tuhoisat.
Christer K. Lindholm
14.6.2011

Lähes 70-vuotisen historiansa aikana Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on muutamaan otteeseen joutunut muuttamaan toimenkuvansa pystyäkseen vastaamaan maailmantalouden mullistusten asettamiin uusiin haasteisiin.

Alun perin järjestö perustettiin turvaamaan dollariin perustuvan, niin sanotun Bretton Woodsin valuuttajärjestelmän vakautta. Bretton Woodsin järjestelmän luhistuttua 1970-luvun alussa valuuttarahaston pääasialliseksi tehtäväksi nousi suurista vaihtotaseen alijäämistä kärsivien maiden auttaminen.

Nykyiseen päätehtäväänsä eli ylivelkaantuneiden maiden tukemiseen valuuttarahasto siirtyi 1970-luvun lopulla puhjenneen kehitysmaiden velkakriisin yhteydessä. Velkakriisin siemenet oli kylvetty aikaisemmin 1970-luvulla, kun öljyn huimasta hinnannoususta äkkirikastuneet öljynviejämaat yrittivät löytää suurille ylijäämilleen sopivia sijoituskohteita.

Koska öljykriisin runtelemista teollisuusmaista ei liiemmin löytynyt houkuttelevia sijoituskohteita, varsin huomattava osa ”öljydollareista” ohjautui pääasiallisesti yhdysvaltalaisten pankkien kautta lainaa tarvitseviin ystävällismielisiin — toisin sanoen ei-sosialistisiin — kehitysmaihin.

Lainojen korko oli useimmissa tapauksissa kuitenkin sidottu Yhdysvaltain korkotasoon, ja kun Yhdysvaltain keskuspankki kävi 1970-luvun lopulla taisteluun inflaatiota vastaan korkojen shokkikorotuksilla, velanhoitokustannukset nousivat monille kehitysmaille ylivoimaisiksi.

***

Kehitysmaiden velkakriisin yhteydessä Kansainvälinen valuuttarahasto siirtyi ensimmäistä kertaa sille kovalle linjalle, joka siitä lähtien on ollut sen tavaramerkki: saamansa taloudellisen tuen vastineeksi kriisin ajautuneiden kehitysmaiden oli leikattava julkisia menojaan ankaralla kädellä. Kuten arvata saattaa, seuraukset olivat usein tuhoisat terveydenhuollon, koulutuksen ja muiden kansalaisten hyvinvoinnin kannalta keskeisten palvelujen osalta.

Kansainvälisen valuuttarahaston kova linja koveni entisestään 1980-luvun aikana, jolloin vapaiden markkinoiden kaikkivoipaisuuteen vakaasti uskovat, uusliberalistisen ekonomistigurun Milton Friedmanin innoittamat taloustieteilijät nousivat valuuttarahastossa keskeisiin johto- ja asiantuntijatehtäviin.

Saman vuosikymmenen aikana muotoutui myös niin sanottu Washingtonin konsensus Kansainvälisen valuuttarahaston, Maailmanpankin ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriön välillä. Washingtonin konsensuksen ydinajatuksena oli, että Kansainvälisen valuuttarahaston tai Maailmanpankin tukea tarvitsevien maiden piti tuen vastineeksi sitoutua varsin pitkälle meneviin talouden rakenneuudistuksiin, kuten yksityistämisiin ja ulkomaankaupan sekä pääomaliikkeiden nopeaan vapauttamiseen.

Näin mittavien rakenneuudistusten toteuttaminen niin nopealla aikataululla olisi ollut haastavaa kaikkein kehittyneimmillekin talouksille. Kehitysmaissa, joissa ei ollut minkäänlaista yhteiskunnallista turvaverkkoa uudistusten kielteisten seurausten vaimentamiseksi, seuraukset olivat usein suorastaan katastrofaaliset. Myös uudistusten oletetut taloudelliset hyödyt jäivät parhaimmillaankin varsin vähäisiksi.

***

Siinä missä Maailmanpankin johtoportaassa alettiin vähitellen kiinnittää huomiota Washingtonin konsensuksen määräämien rakenneuudistusten kielteisiin vaikutuksiin, Kansainvälinen valuuttarahasto jatkoi taakseen vilkuilematta markkinafundamentalistista ristiretkeään.

Kaikkein räikeimmin valuuttarahaston dogmaattisuus ilmeni Thaimaasta kesällä 1997 alkaneen Kaakkois-Aasian kriisin aikana: vaikka kaikkien Kaakkois-Aasian kriisimaiden valtionbudjetit olivat olleet joko tasapainossa tai ylijäämäisiä ennen kriisiä, Kansainvälinen valuuttarahasto asetti tukensa ehdoksi rajuja julkisten menojen leikkauksia, jotka ajoivat kriisimaita entistä syvempään taantumaan.

Malesian kriisin aikana asettamat rajoitukset lyhytaikaisille pääomaliikkeille saivat valuuttarahaston asiantuntijoita tylyn tuomion, olihan pääoman vapaan liikkuvuuden rajoittaminen räikeässä ristiriidassa Washingtonin konsensuksen markkinafundamentalistisen uskontunnustuksen kanssa. Itse asiassa Malesia selvisi pääomaliikkeiden sääntelyn ansiosta kriisistä vähemmällä kuin muut Kaakkois-Aasian maat.

***

Kansainvälisen valuuttarahaston uskoa oman talouspoliittisen reseptinsä ylivertaisuuteen ei heikentänyt edes sen entisen ”mallioppilaan” Argentiinan taloudellinen menestys sen jälkeen, kun maa hylkäsi valuuttarahaston saneleman ankaran talouspolitiikan julistamalla yksipuolisen velkasaneerauksen vuonna 2001.

Valuuttarahaston asiantuntijat povasivat omissa ennusteissaan velkasaneerauksen koituvan Argentiinalle katastrofiksi, mutta todellisuudessa maan talous palasi kasvu-uralle vain puolisen vuotta velkasaneerauksen jälkeen. Sen jälkeen Argentiinan talous onkin kasvanut noin neljäkymmentä prosenttia kiinteillä hinnoilla laskettuna.

Voisi kuvitella, että Kansainvälinen valuuttarahasto olisi ottanut opikseen viimeistään Argentiinan velkasaneerauksen jälkeen — vaan ei. Nyt valuuttarahasto on tyrkyttämässä kerta toisensa jälkeen epäonnistunutta talouspoliittista keinovalikoimaansa euroalueen kriisimaille, ja vieläpä EU:n suosiollisella avustuksella.

Ja jo tässä vaiheessa on selvää, että seuraukset tulevat tavalliseen tapaan olemaan kansalaisten hyvinvoinnin kannalta tuhoisat.

Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori ja Åbo Akademin taloustieteen tutkija. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.