Vieraskolumni

Valtiopäivämies Halmeen perintö

Tony Halmeella ja kehitysavulla on kosolti yhtymäkohtia, kun tarkkaan katselee.
Ville Luukkanen
21.8.2012

Edesmenneellä valtiopäivämies Tony ”Viikinki” Halmeella ei tiedetty olleen erityisen likeistä suhdetta kehitysapuun. Klassikkoteoksessaan ”Tuomiopäivä” vuodelta 2001 Halme esitti, että kaikki kehitysapu pitäisi maksaa kondomeina.

Uransa tähtihetket rapakon toisella puolella kokeneella Halmeella säilyi jännitteinen suhde ihmisiin ja elämään Suomen valtakunnanrajojen ulkopuolella. "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" lienee diplomaattisin tapa tiivistää Viikingin näkemys monikulttuurisesta vuorovaikutuksesta. Mutta aika kultaa muistot, parantaa haavat ja avaa mahdollisuuden syvempään ymmärrykseen. Myös Tony Halmeen globaalia perintöä on aika arvioida uudelleen.

***

Mitä yhteistä siis oli Viikingillä ja kehitysavulla?

Alkuaikojen kehitysapu samoin kuin Tony Halme valtiopäiväuransa alkutaipaleella eivät jättäneet ketään kylmäksi. Molemmat herättivät suuria poliittisia intohimoja puolesta ja vastaan. Kehitysapu oli ihmisistä joko taistelua imperialismia vastaan tai radikaalihörhöjen oma hukkaputki verorahoille. Halme taas oli joko lähiöiden sankari tai populisti-idiootti. Riippumatta absoluuttisista totuuksista molemmat symboloivat aikansa henkeä ja avasivat hankeen uutta latua.

Vahva yhteinen nimittäjä oli toimintaympäristö. Sekä kehitysapu että Tony Halme toimivat ghetoissa. Epätasa-arvo, sosiaaliset ristiriidat, taloudellinen niukkuus — sanalla sanoen köyhyys — loivat ympäristön, joka synnytti sekä kehitysavun että valtiopäivämies Halmeen. Jälkimmäisen saama 16 000 äänen vyöry eduskuntavaaleissa 2003 oli samaa kirkumista kuin globaali tuska, johon kehitysavun miljardeja yritetään kohdistaa: "auttakaa meitä, lopettakaa köyhyytemme!"

Tony Halme tarjosi Itä-Helsingissä sitä, mitä työttömät vihaiset nuoret miehet etsivät ghetoissa Euroopasta Amerikkaan ja Afrikasta Aasiaan. Viikingin kipukynnys oli korkea ja hän teki hullunrohkeita macho-temppuja. Se ei ole paljon, mutta ghetossa se riittää pitkälle.

Viidakoituvassa ympäristössä, jossa epäoikeudenmukaisuus ja epäreiluus ovat juurtuneet pysyväksi osaksi ihmisten koettua arkea, niillä ansaitsee paikan oikeuden ja tasa-arvon esitaistelijana. Tämä haava vuotaa edelleen. Kasvavat ghetot ja niiden kovettuminen kuristavat Halmeen entisiä äänestäjiä yhä. Samoin kuin se, että Viikinki ei ollutkaan oikea viikinki, pelastaja. Illuusioiden ammattilainen Tony tarjoili sitä lohtua, mitä oli oppinut amerikkalaisessa painikehässä.

***

Kehitysavun keskimääräistä kannattajaa, lähiössä asuvaa keskiluokkaista keskisivistynyttä keskivertokansalaista, kivistänee se, että Halme kuitenkin laukoi ääneen täsmälleen samoja asioita kuin afrikkalaistenkin ghettojen johtajat. Muun muassa, että itsenäisyys voitetaan taistelemalla, tasa-arvo ansaitaan reilulla yhteistyöllä oman porukan sisällä ja ulkopuolinen kehitysapu on parempi jättää antamatta ja ottamatta.

Julistiko Halme, että apu on katkaistava heti ja kokonaan? Ei. Vaalikonevastauksissaan hän lauhkeasti puhui sen vähentämisestä. Sen voi tulkita myös vaatimukseksi sijoittaa yhteiset rahat järkevämmin ja rohkeammin paikkoihin, minne niitä aikaisemmin ei uskallettu laittaa — ei pelkästään kiltteihin sisäsiisteyshankkeisiin, jotka mätsäävät lähiöasukkaan pitsiverhojen kanssa, vaan jonnekin, missä gheton rapa roiskuu ja tanner tömisee. Siitä Halme oli kiinnostunut.

Jopa valtiopäivämies Halmeen takamuksella oli vahva symbolinen yhteys kehitysapuun. Kummankin päälle on kuulemma tatuoitu ”exit only”. Busanin kehitysavun laatua käsitelleen konferenssin jälkitunnelmissa Tony Halmeen hahmon voi mielessään nähdä kasvavan visionääriseksi globaalipoliitikoksi. Hänen luomansa nerokas illuusio muutoksen politiikasta ennakoi maailman johtajien nyt tarjoilemat muutosvisiot. Tärkein, tervein kysymys ei ole miten apua lisätään, vaan miten ja milloin tehdään exit. Halme tiesi tämän.

Kehitysapu on kuollut, eläköön kehitysapu — mutta ehkä vain rikkana rokassa siinä kaikessa muussa, millä globaalin gheton muureja murretaan.

Täytyy kuitenkin toivoa, että Halmeen ja kehitysavun väliltä löytyy ratkaiseva ero. Kehitysyhteistyön ei tulisi päättyä niin kuin valtiopäivämies Halmeen elämä. Lapsena Tony jäi vaille tarvitsemaansa apua. Hän selvisi, mutta ei vahingoittumatta. Tony kykeni elämään vammojensa kanssa, siihen asti kuin kykeni. Ghettojen nuoret miehet olisivat ansainneet edustajakseen iän myötä vanhentuvan ja viisastuvan Tonyn — Viikingin, joka säilyttää taistelutahtonsa mutta syventää näkemystään tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden saavuttamisen keinoista. Sitä ei Tonylle suotu. Siihen hän olisi tarvinnut enemmän apua.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Lusakassa Sambiassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.