Vieraskolumni

Valopilkkuja kehityskuilun reunalta

Viime viikon lopulla kansalaisjärjestöjen edustajien parissa se pienikin usko tai toivo, että Johannesburgissa hallitukset saisivat aikaan todellisia ratkaisuja kestävän kehityksen ongelmiin tai köyhyyden poistamiseen, alkoi olla menetetty.
Heidi Hautala Terhi Lehtonen
30.8.2002

Erilaisten kehitys- ja ympäristöongelmien kanssa työskentelevien järjestöjen edustajat ovat kuitenkin ottaneet haltuunsa kokouksen tarjoaman mahdollisuuden keskusteluun ja kokemusten vaihtoon. Välimatka Sandtonin kimaltavassa keskuksessa käytävien diplomaattien neuvotteluiden ja kansalaisfoorumin keskusteluiden välillä tuntuu yhtä huikealta kuin Etelä-Afrikan sisäisten todellisuuksien välinen ero.

Kuva: Julia Jänis
Kepan puheenjohtaja Heidi Hautala mukana katutapahtumassa Soweton taksitolpalla naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseksi. Kuva: Julia Jänis

Vierailimme useissa townshipeissä, joihin mustat eristettiin apartheidin aikana kaupunkien ulkopuolelle. Esimerkiksi vain kolmen kilometrin päässä Sandtonin ylellisestä kokouskeskuksesta sijaitsevassa Alexandran townshipissä arvioiden mukaan yli 300 000 mustaa elää ilman millään kriteereillä hyväksyttävää perusturvaa. 60% asukkaista on työttömiä, juokseva vesi on vain murto-osalla kodin välittömässä läheisyydessä, minkäänlaisista vessoista puhumattakaan.

Sowetossa osallistuimme naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen katutapahtumaan. Nonhlanhla Mashileltä, NISAA-naisinstituutista kertoi, että yksi neljästä naisesta Etelä-Afrikassa on perhe- tai parisuhdeväkivallan uhri. Tutustuessamme Vosloorusin asuma-alueeseen township-syrjäytymisestä väitellyt Heather Brookes kertoi vieläkin karummasta todellisuudesta. Townshipeissä joka toinen nainen on raiskauksen uhri.

Yksi Apartheid -järjestelmän nerokkuuksista oli ongelmien eristäminen kaupunkien ulkopuolelle townshipeihin. Ilman julkisen liikenteen palveluja työttömillä ei ole varaa matkustaa kaupunkien keskustaan tai valkoisiin lähiöihin. Näin köyhyydestä ja syrjäytymisestä kumpuavat sosiaaliset ongelmat pysyvät soveliaasti poissa hyväosaisten silmistä.

Lohduttoman todellisuuden keskellä löytyy myös valopilkkuja. Asukkaat järjestäytyvät, ja pienillä resursseilla saadaan ihmeitä aikaan. 24-vuotias Matseko, Vosloorusin emäntämme on yksi näistä ihmeistä. Matseko joutui 14-vuotiaana naapurin miehen jatkuvan väkisinmakaamisen uhriksi, eikä ilman minkäänlaista sukupuolikasvatusta osannut hakea apua. Matsekon raskaus oli 7. kuukaudella, ennen kuin hänelle selvisi totuus vatsavaivoista. Raskautta seurasi erottaminen koulusta, ystävien menetys ja vanhempien syytökset perheen häpäisemisestä.

Matseko päätti ryhtyä toimeen, etteivät naapurin tytöt joutuisi kokemaan samaa kohtaloa, ja että väkivallan kohteeksi joutuneilla olisi mahdollisuuksia avun saamiseen. Matseko perusti kaksi vuotta sitten nuorten naisten tukijärjestön auttamaan työttömiä naisia selviytymisen tielle. Vapaaehtoistyöhön perustuvan Itsoseng –projektin naiset järjestävät myös läheisen peruskoulun oppilaille mm. AIDS-ja lisääntymisterveysneuvontaa, kulttuuri ja urheilutoimintaa koulun jälkeen, sekä auttavat perhe- sekä sukupuoliväkivallan uhreja.

Samaan aikaan Johannesburgin toimintaohjelmassa ollaan ottamassa takapakkia naisten sukupuoliterveyteen ja ihmisoikeuksiin liittyvissä teksteissä, kun niitä verrataan kymmenen vuoden takaiseen YK:n puitteissa neuvoteltuun yhteiseen normistoon.

Jos löytyisi keino saada kansalaisjärjestöjen ymmärrys köyhyyden ja ympäristötuhojen todellisuudesta ja township-aktiivien kekseliäisyys ja tarmo ongelmien ratkaisuissa kanavoitua virallisen neuvottelupöydän ääreen, kaikki toivo ei olisi menetetty. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että rikkaiden maiden vapaamatkustaessa ja ryöstäessä maapallon resursseja, ruohonjuuritason täytyy jatkaa selviytymiskamppailua päivä kerrallaan siihen asti, että todellisuus maapallon kahtiajaosta kirkastuu myös lasipalatseissa.

Kolumni julkaistu Turun Sanomissa 31.08 2002