Vieraskolumni

Uhreista muutoksentekijöiksi 

#metoo-kampanja on tekemässä alistamiseen perustuvasta vallankäytöstä yhä vaikeampaa, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Eveliina Talvitie.
Eveliina Talvitie
21.3.2018

"Vapaus, tasa-arvo, rakkaus – toteutuvatko ne koskaan tässä matoisessa maailmassa", kysyi Minna Canth aikoinaan.

Jos saisimme yhteyden tuonpuoleiseen voisimme kertoa Minnalle, että nyt, yli 120 vuotta hänen kuolemansa jälkeen tuntuu rytisevän ihan kunnolla. 

Afroamerikkalaisen ihmisoikeusaktivisti Tarana Burken aloitteesta vuonna 1996 käynnistyneen, näyttelijä Alyssa Milanon twiitistä maailmanlaajuiseksi ilmiöksi levinneen Metoo-kampanjan myötä rakenteellista, toimintatapoihin pesiytynyttä syrjivää vallankäyttöä on tehty uudella tavalla näkyväksi.

Vanhat säännöt murtuvat ja tilalle luodaan uusia, parempia sääntöjä. Alistamiseen perustuva vallankäyttö käy vaikeammaksi, koska valtaansa väärin käyttävät eivät enää voi luottaa alistettavien vaikenemiseen.

* * *

Vaikeneminen ei ole kultaa, vaikka vanha suomalainen sananlasku niin väittääkin. Vaikenemisesta tulee kuin tahtomattaan syrjimisen liittolainen. Sen polttoaineena on pelko milloin mistäkin. Eristämisestä. Imperiumin vastaiskusta. Leimaamisesta.

Julkisessa keskustelussa syrjivästä kaltoinkohtelusta kertovaa saatetaan nimittää uhriutujaksi. 

Uhriutujaksi syyttäminen on kierosti nerokas taktiikka. Sellainen ei kukaan halua olla. Uhriutuja on surkimus. Kaikkihan me haluamme olla voittajia. Ole reipas. Älä valita. Pidä turpasi kiinni. Kärsi, kärsi niin kirkkaimman kruunun saat, kirjoitti Minna Canth näytelmässään Työmiehen vaimo. 

Käsittääkseni lausahdus oli kuitenkin ironiaa sillä Canth oli armoitettu humoristi. Ja vaikka hän aikalaistensa tavoin oli yhteiskunnan valtarakenteiden uhri, uhriutujana häntä on vaikea nähdä. Uudistajana sitäkin helpompi. 

* * *

"Mitä tapahtuu ihmismielessä, joka säilöö vaiettua kärsimystä kymmeniä vuosia?"

Mutta miksi uhrin näkeminen muutosvoimana, aktiivisena tekijänä on niin vaikeaa? Juuri uhrien kokemuksethan kaiken järjen mukaan ohjaavat tekemään toisin. 

Hyvänä esimerkkinä toimivat Liberian sisällissodissa 1990 ja 2000-luvulla käytetyt lapsisotilaat, joista yli 40 prosenttia oli tyttöjä ja nuoria naisia. Heidän erityislaatuiset kokemuksensa ja näkökulmansa suljettiin pitkään kaiken keskustelun ja päätöksenteon ulkopuolelle. Naisia käsiteltiin ennen muuta passiivisina konfliktin uhreina, vaikka heillä olisi voinut olla tärkeä rooli sodanjälkeisessä rauhanrakentamisessa. Aiheesta kerrotaan Leena Vastapuun tuoreessa kirjassa Liberia's Women Veterans.

Mitä tapahtuu ihmismielessä, joka säilöö vaiettua kärsimystä kymmeniä vuosia? Ja miten rajoittuneeksi muodostuu kuva maailmasta, jos sen representaatioista puuttuu ihmisyyden ja kokemusten moninaisuus? Millainen julmuus juhlii ja käyttää valtaa vaikenemisen kulttuurissa? 

Nöyryyttävistä kokemuksistaan ohjaaja Aku Louhimiehen elokuvissa A-studiossa kertonut näyttelijä Matleena Kuusniemi kertoi, miten hänet oli vaiennettu ja miten #metoo-kampanjan vahvistamassa ilmapiirissä hän koki olevansa valmis puhumaan. 

Insertissä esiintynyt Pamela Tola kertoi ulostulojen tavoitteena olevan, ettei kenenkään enää tarvitse kärsiä epäinhimillisestä kohtelusta.

Uhrit ovat muutoksentekijöitä, jos heille raivataan edellytykset. Ovat he sitten sisällissodan tai patriarkaalisen elokuvateollisuuden pahoinpitelemiä.