Vieraskolumni

Työttömyysperäinen maastamuutto

Koulutetun työvoiman on entistä helpompaa liikkua maasta toiseen, mutta köyhyyden vuoksi parempaa elantoa etsiville rajojen ylittäminen on entistä vaikeampaa.
Anastasia Laitila
13.8.2007

Anastasia Laitila Työperäisestä maahanmuutosta on tullut viranomaisten uusi suosikkikäsite, joka ilmeisesti särähtää korvaan vähemmän kuin muunlainen maahanmuuttajuus. Se on työhallinnon vastaus rakenteelliselle työttömyydelle: vaikka suomaisten työllisyystilanne onkin parantunut, kysyntä ja tarjonta eivät työmarkkinoilla kohtaa.

Kaikki työnhakijat eivät täytä työnantajien vaatimuksia - niin karulta kuin se kuulostaakin. Työperäisellä maahanmuutolla pyritään valikoimaan maahan pyrkijöiden kerma, kykenevimmät työntekijät täyttämään eläkepommin räjäyttämää aukkoa tietyillä aloilla.

Keskustelu on herättänyt minussa kysymyksen siitä, mikä on tämän asian kääntöpuoli? Globaalissa maailmassa välimatkoista on tullut vähemmän merkityksellisiä. Nuoremmille sukupolville työn perässä ulkomaille muutto on jossain määrin arkipäiväistynyt. Koulutetun työvoiman on entistä helpompaa liikkua maasta toiseen, mutta kouluttamattomille tai matalasti koulutetuille, köyhyyden vuoksi parempaa elantoa etsiville rajojen ylittäminen on entistä vaikeampaa.

Onko kyseessä silloin työttömyysperäinen maastamuutto, joka on yhtä lailla tarveperustainen kuin työllisyysperäinen maahanmuutto?

***

Työelämän ja talouden muutokset sekä kilpailun lisääntyminen muuttavat kaikkialla työn tekemisen tapaa. Työpaikkoja syntyy ja poistuu automatisaation, innovaation ja - yllättäen - maahanmuuton seurauksena. Kehitysmaissa toimii kuitenkin edelleen myös toimeentulo- ja omavaraistalous, jossa ihmisten toimeentulo ei riipu palkkasuhteesta vaan suhteesta ympäristöön.

Sadan miljoonan ihmisen toimeentulo on suoraan riippuvaista yksin metsistä. Näillä yhteisöillä ei usein ole juridista oikeutta metsään, joten metsäyhtiön ostaessa maat valtiolta yhteisö menettää toimeentulonsa ja elintapansa.

Köyhät ihmiset ovat ylipäätään hyvin riippuvaisia luonnonvaroista ja siten haavoittuvaisia ympäristössä tapahtuville muutoksille.

Esimerkiksi rannikkoalueiden yhteisöjen pääelinkeino on perinteisesti ollut kalastaminen. Eurooppalaisalusten teollinen ryöstökalastus muun muassa Afrikan rannikolla on aiheuttanut kalakantojen merkittävän vähenemisen. Senegalilaiset kalastajat pyrkivät laivalasteittain Eurooppaan toimeentulon perässä, koska kotiseudulla ei ole tarjota heille vaihtoehtoja.

***

Teollistuneet maat alkoivat kolonialismin myötä hyödyntää kehitysmaiden luonnonvaroja. Kaupan liberalisoinnilla on entisestään helpotettu luonnonvarojen hyödykkeistämistä. Kulutuksen kasvu lisää liikevoittoja, mutta myös ympäristöstään riippuvaisten ihmisten köyhyyttä.

Köyhyydestä johtuva maastamuutto ei ole elintasopakolaisuutta, vaan sitä suomalaistenkin peräänkuuluttamaa pyrkimystä elättää itsensä työllään. Työttömyysperäistä maastamuuttoa ei pysäytetä tiukemmalla rajapolitiikalla ja palauttamalla ihmisiä kerta toisensa jälkeen tilanteeseen, joka on saanut heidän alun perin lähtemään.

 

Pitäisikö siis painottaa avun sijaan köyhyyden ja työttömyyden vähentämistä - köyhdyttämisen lopettamista? Vai olisiko tässäkin syytä ottaa tarkasteluun eri politiikanalojen koherenssi? Jos nyt kehitys- ja kauppapolitiikassa toisella kädellä annetaan ja toisella otetaan, ei tilanne muutu miksikään.

Varsinkin kauppapolitiikalla on suuri merkitys työllisyyden ja toimeentulon kannalta, joten pitäisi varmistaa, ettei sillä edistetä työttömyyttä kehitysmaissa. Intian ja Kiinan nopea talouskasvu ei ole vaurastuttanut kuin keskiluokkaa, mutta köyhyydessä elävä väestönosa köyhtyy entisestään.

Maailman köyhistä 70 prosenttia saa suoraan tai välillisesti toimeentulonsa maataloudesta. EU ja Yhdysvallat eivät Maailman kauppajärjestönkään velvoitteista huolimatta ole muuttaneet maataloustukipolitiikkaansa, jotka vääristävät tuotteiden maailmanmarkkinahintoja.

Intialainen pienviljelijä ei pysty kilpailemaan ranskalaisen suurtilan polkumyyntituotteiden kanssa, ja hänen ja perheensä toimeentulo hiipuu. Vaihtoehdot ovat vähissä, sillä kaupungeissa ei ole tarjolla riittävästi korvaavaa toimeentuloa tarjoavaa työtä.

Tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ajavien olisi hyvä pysähtyä miettimään köyhien maiden köyhyyden syytä. Kaikesta ei voi syyttää länsimaita eikä kehitysmaiden omaa hallintoa, mutta rikkailla mailla on oma kauhansa sopassa.

Kirjoittaja on ollut kansalaisaktivisti vuodesta 1995 ja sosionomi (amk) vuodesta 2006. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.