Vieraskolumni

Tympeä keskiluokka valtaa Aasian metropolit

Helsinki vaikuttaa steriililtä, pikkuporvarillisilta ja pitkäveteisiltä jos vertaa Aasian metropoleihin.
Henri Myrttinen
22.11.2011

Harva asukas, saati sitten turisti, kutsuisi Manilaa kauniiksi kaupungiksi. Tai Delhin esikaupunkeja. Tai Surabayaa, Johor Barua, Cebua, Shenzheniä... Tai entistä kotikaupunkiani Jakartaa.

Aasian nopeasti kasvavissa kaupungeissa on betonia, asfalttia, saasteita, liikenneruuhkia, meteliä, korruptiota. Hiostavissa slummeissa malariaa ja dengue-kuumetta; niiden vieressä tehokkaasti ilmastoiduissa ostoskeskuksissa Guccia ja Versacea. Kaupunkien joet ovat harmaanruskeita avoviemäreitä, jotka kuplivat epäilyttävästi itsekseen. Sade- ja monsuunikaudella niiden likavedet nousevat köyhälistön asuntoihin lähes päivittäin ja muutenkin kaoottinen liikenne pysähtyy täysin.

Unohdin melkein mainita pommit, joita räjähtelee aina silloin tällöin poliittisista, taloudellisista tai jostain muista syistä. Ja luonnonkatastrofit, kuten mutavyöryt tai maanjäristykset, joissa liian moni kuolee, koska kaupunkisuunnittelijat tai muut virkamiehet vaihtoivat työmoraalinsa ruskean kirjekuoren sisältöön.

***

Silti kaupungit ovat monelle Aasian maaseudulla asuvalle lupaus paremmasta tulevaisuudesta, jossa on vaarojen lisäksi vapautta ja mahdollisuuksia rikastua. Itse koin Aasian kasvavat kaupungit äärettömän elävinä, täynnä särmiä ja charmia. Euroopan Tukholmat, Frankfurtit, Brysselit, Zürichit, ja myönnettäköön, myös Helsinki, vaikuttavat vertailussa steriileiltä, pieniltä, vanhoilta, pikkuporvarillisilta ja pitkäveteisiltä — mutta tietenkin myös huomattavasti tasa-arvoisimmilta, ympäristöystävällisimmiltä ja toimivammilta.

Aasian yhteiskuntien vaurastuminen viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut monella tavalla ihmiskunnan historiassa ainutlaatuinen prosessi. Koskaan yhtä moni ihminen ei ole muuttanut maaseudulta kaupunkiin tai noussut köyhyydestä ainoastaan muutaman vuosikymmenen aikana. Kehitys ei suinkaan ole ollut tasapuolista tai ongelmatonta. Vaikka moni on onnistunut siirtymään slummeista paremmille asuinalueille, kaupunkeihin valuu jatkuvasti uusia slummiasukkaita. Ylikuormitettu tai olematon infrastruktuuri ei pysy perässä, ja siten myös ympäristö- ja terveysongelmat kasvavat.

Uudella urbaanilla keski- ja yläluokalla alkaa monessa kaupungissa olla mitta täynnä. Maiden demokratisoitumisen myötä heillä on myös mahdollisuus esittää vaatimuksiaan: lisää viheralueita, siistimpiä katuja sekä yleisiä kulkuneuvoja, jotka toimivat ja saastuttavat vähemmän.

Entisten slummialueiden tilalle on noussut puistoja, kaupunkien keskustoissa eivät enää pörise saastuttavat pienbussit ja moottoripyörätaksit eikä kadunvarressa enää ole katukeittiöitä, joiden astiat ja ruoka-aineet on pesty lähimmässä avoviemärissä. Tämä kaikki kuulostaa tietenkin eurooppalaisesta näkökulmasta varsin erinomaiselta. Kuka täysjärkinen kaupunkilainen vastustaisi parempaa elämänlaatua?

***

Monen aasialaisen kaupungin vihertyminen on kuitenkin ollut lähinnä vihreää gentrifikaatiota: kehitystä ylä- ja keskiluokan ehdoilla ja köyhälistön kustannuksella.

Slummit raivataan pois tieltä usein voimakeinoin eikä asukkailla ole mahdollisuuksia taistella oikeudessa häätöjä vastaan, sillä valtaosa slummeista on rakennettu laittomasti. Saastuttavien pienbussien, moottoripyörien, riksojen ja katukeittiöiden kieltäminen vie monelta urbaanilta köyhältä elinkeinomahdollisuudet. Merkittävää on myös ennen varsin elävien kaupunkien autioituminen: aikaisemmin avoimet, julkiset tilat, joissa eri yhteiskuntaluokat törmäsivät, ovat kasvavassa määrin eriytyneitä, yksityistettyjä ja turvallistettuja.

Samalla elävä kaupunkikulttuuri on kohtaamassa nopean kuoleman. Kun metropolien asukkaat ennen viettivät aikaansa kaduilla, ruokailivat katukeittiöissä ja kuuntelivat paikallista musiikkia, elämä on nyt siirtynyt sieluttomiin ostoskeskuksiin, joissa tarjotaan neutraalin makuista ruokaa neutraalissa ympäristössä. Paikalliset artistit korvaa taustalla soiva Best of Kenny G., hissimusiikkiversiona.

***

Muutama kuukausi sitten englanninkielisen Jakarta Postin yleisönosastolla oli mielenkiintoinen keskustelu, jossa eri näkemykset hyvästä elämästä törmäsivät. Lehden lukijakuntaan kuuluvat lähinnä Jakartassa asuvat ulkomaalaiset sekä ylemmän keskiluokan jakartalaiset.

Keskustelu sai alkunsa ulkomaalaisen lukijan kirjeestä, jossa hän valitti suunnilleen samoista asioista kuin minäkin. Kyseinen lukija oli mennyt lapsensa kanssa tapaamaan ystävää, joka asui monen Jakartan keskiluokkaisen tavoin suljetulla asuinalueella, joka on eristetty slummeista muurein. Sillä välin kun lukija odotti ystävänsä saapumista, hän antoi lapsensa leikkiä nurmikolla. Yksityisen turvallisuuspalvelun mies saapui paikalle silmänräpäyksessä kertomaan, etteivät muut kuin taloyhtiön asukkaat saa käyttää nurmikkoa. Lukija oli tyrmistynyt ja kysyi kirjeessään: jollei edes hän, etuoikeutettu länsimaalainen, saanut antaa lapsensa leikkiä harvinaisella nurmikolla, miten mahtaa olla kaupungin köyhän enemmistön laita?

Keskustelu kimposi käyntiin kiivaana ja käsitteli pian koko kaupunkisuunnittelupolitiikkaa. Vastaukset jakautuivat suunnilleen kahtia. Puolet tuki kirjoittajan kantaa, jonka mukaan kaikilla jakartalaisilla pitäisi olla oikeus nauttia viheralueista, oikeus harjoittaa omaa elinkeinoa ja ylläpitää satoja vuosia vanhaa kaupunkikulttuuria.

Vastapuoli taas näki turvallisuusmiehen toimineen aivan oikein. Taloyhtiön asukkaat olivat työllä ja rahalla maksaneet etuoikeudesta nauttia nurmikosta ja rauhasta ilman, että rahvas häiritsee. Sitä paitsi moottoripyörätaksikuskit ovat töykeitä maalaisjuntteja, katukeittiöt likaisia ja köyhät ylipäätään yäk. Tai kuten eräs kerran tapaamani suomalaisinsinööri asian ilmaisi: "Mä oon kuule hei valmis maksamaan siitä aika paljon, ettei mun tarvitse nähdä sitä köyhyyttä. Sen mä oon työlläni ansainnut."

En tietenkään toivo kenellekään niitä elinolosuhteita, joissa valtaosa Aasian suurkaupunkien slummien asukkaista elää. Mutta kaupunkien vihertyminen ja vaurastuminen pelkästään rikkaiden ehdoilla ei ratkaise ongelmia, vaan siirtää ne pois rikkaiden näköpiiristä. Samalla kaupungit menettävät sen, mikä kaikesta sananmukaisesta skeidasta huolimatta tekee Jakartasta, Manilasta, Mumbaista ja Surabayasta joskus karuja ja raakoja, mutta silti eläviä ja mielenkiintoisia kaupunkeja.

Kirjoittaja toimii tutkijana Kööpenhaminassa Nordic Institute for Asian Studies -instituutissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.