Vieraskolumni

Tutkijoiden ja järjestöväen yhteiset kiemurat

Rahoituskuviot, kulttuurinen ymmärrys paikallisten huomiointi yhdistävät tutkimus- ja järjestömaailmaa. Yhteistyötä on silti vähänlaisesti.
Johanna Latvala
8.10.2012

Olen viime aikoina pohtinut kulttuurintutkijoiden ja järjestöihmisten toimintaa kehitysmaissa, ja vyyhti tuntuu leviävän ja sotkeutuvan sitä mukaa, kun siihen ottaa uuden näkökulman.

Mutta aloitetaan vaikka tästä: Olin tilaisuudessa, jossa järjestötoimijat toivat esiin sen, miten kulttuuritaustan erilaisuus hidastaa hankkeiden läpivientiä. Eräs henkilö kertoi, että järjestö, jossa hän toimi, oli aloittanut hankkeen entuudestaan tuntemattomassa maassa, ja suomalaistoimijat huomasivat jonkin ajan kuluttua asioineensa sellaisten ihmisten kanssa, jolla ei ollutkaan valtaa paikallisyhteisössä.

Antropologina tämä hämmästytti minua. Klassisestihan alkuaikojen antropologit uuteen kylään marssiessaan sanoivat ensimmäiselle vastaantulijalle: "Take me to your leader." Vaikka nykypäivänä harvemmin tupsahdetaan kylään ilman ennakkoon solmittuja suhteita, sama ajatus pätee edelleen. Suostumus tutkimuksen tekoon tai yhteistyöhön on hyvä saada yhteisön johtajalta, vaikkei kontakteja pelkästään heihin rajoitetakaan. Monimutkaiseksi tämän tekee se, että yhteisöissä voi olla monenlaisia johtajia.

***

Mutta kyse ei tietenkään ole pelkästään suostumuksesta. Minusta ajatuskin siitä, että mennään tekemään kehitysyhteistyötä vieraaseen kulttuuriin ilman syvällistä tietoa sen arvoista, toimintamalleista ja perinteistä tuntuu käsittämättömältä. Mutta vaikka järjestön toiminnassa olisikin mukana kulttuurin tuntijoita — niin kuin usein on — tavoitteiden asettaminen ei ole aivan yksinkertaista.

Paikallisyhteisöjen ja paikallisten tutkijoiden kanssa neuvottelun tulisi mielestäni olla ainakin osa, ellei jopa tärkeä osa, tutkimuskysymysten ja kehityshankkeiden suunnittelua: on selvää, että eri ihmiset painottavat asioita omasta näkökulmastaan.

Yksi esimerkki kimurantista asiasta niin tutkimus- kuin järjestökentälläkin on naisten sukuelinten silpominen. Suomessa ja monessa muussakin tasa-arvoajattelun sisäistäneessä länsimaassa tapaa pidetään naisiin kohdistuvana ihmisoikeusrikoksena ja naisten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden räikeänä loukkauksena. Meistä tuntuu tärkeältä nostaa se esiin ja toimia sen eliminoimiseksi.

Eikä siinä mitään. Kyllä niissäkin yhteisöissä, joissa perinnettä harjoitetaan, sitä pyritään kitkemään ja sen haitallisuus ymmärretään. Mutta paikallisten mielestä suurempi — suurin ja kiireellisin — ongelma saattaakin olla vaikka ruoan ja koulutuksen puute. Prioriteetit eivät aina kohtaa.

Muiden muassa afrikkalaiset tutkijat ovat kritisoineet tutkimusmaailmaa puolestaan siitä, että naisten sukuelinten silpominen nähdään länsimaisen feministisen ajattelun myötä juuri naisen seksuaalisuutta loukkaavana tapana. Sen kokevat ihmiset painottavat enemmän sen moninaisia terveydellisiä haittoja.

***

Entäpä sitten rahoittajien odotukset? Esimerkiksi ihmisoikeus- ja tasa-arvotyö ovat pitkäaikaisia prosesseja, mutta rahoittaja haluaa usein tuloksia suhteellisen nopeasti. Käykö silloin niin, että valitaan kohderyhmäksi sellainen, jonka kanssa näitä tuloksia helpommin syntyykin sen sijaan, että valittaisiin ne, jotka kaikkein eniten apua tarvitsisivat?

Rahoittaja vaanii taustalla myös vapaaksi koetussa akateemisessa maailmassa. Tutkimussuunnitelmia tehdessä, jos rahoitusta mielii saada, tulee ottaneeksi huomioon myös rahoittajan intressit, ainakin niin, että tutkimuksen teoreettisten ja käsitteellisten, miksei myös sisällöllisten ja maantieteellisten painotusten täytyy olla ajanmukaisia.

Kehityshankkeissa sama voi käydä Suomen virallisen kehitysyhteistyön tämänhetkisten painotusten osalta. Väännetäänkö esimerkiksi ihmisoikeusnäkökulma hakemuksiin puoliväkisin, vaikka sitten leikkaa ja liimaa -menetelmällä? Taas palataan siihen, kuka ihmisoikeudet määrittelee — ja kuka hankkeiden prioriteetit.

***

Olen tutkijana työskennellessäni osallistunut useisiin konferensseihin Afrikassa, ja kenttätöissä Keniassa ollessani olen ollut tekemisissä paikallisten antropologien kanssa. Oma käsitykseni — jonka moni suomalainen kollega jakaa — on se, että kehitysmaista tulevien tutkijoiden tavoitteet ovat usein käytännönläheisempiä. Tutkimuksella halutaan vaikuttaa asioihin.

Sanoin kerran eräälle kenialaiselle antropologille, että hän voisi tulla Suomeen tekemään tutkimusta. Hänen vastauksensa oli: "Mitä antropologi siellä tekisi, eihän teillä ole köyhyyttä tai edes katulapsia?"

Menemättä syvemmälle tähän(kään) tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen väärinymmärrykseen, totean, että monet suomalaiset kulttuurintutkijat haluaisivat tuoda tietoaan ja osaamistaan enemmän käytäntöön. Harvat niistä, jotka eivät toimi jossakin järjestössä, saavat yhteydenottoja koskien omaa erityisaluettaan. Ja liian harva tutkija ottaa yhteyttä järjestöihin, jotka tekevät tavalla tai toisella omaa tutkimusta sivuavaa työtä.

Konsultaatio puolin ja toisin olisi toivottavaa. Te, jotka niin teette, hyvä! Te, jotka ette, kannattaisiko aloittaa?

Kirjoittaja on antropologi ja vapaa toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.