Vieraskolumni

Turvassa?

Intialainen turvatalo ottaa suojiinsa kotiorjina työskennelleitä tyttöjä. Mutta mitä tapahtuu turvatalon jälkeen?
Marie Kajava
14.10.2014

Katselin viikonloppuna valokuvaaja Meeri Koutaniemen kuvia vapautetuista etelänepalilaisista kotiorjista eli kamalareista. Koutaniemellä oli näyttely Helsingissä, ja valokuvia julkaisi niin Maailman Kuvalehti kuin Helsingin Sanomatkin.

Kuvat kotiorjista näyttivät, että vaikka orjuus on kielletty kaikkialla maailmassa, käytäntö on toinen. Erilaisia orjuussuhteita ylläpitäviä systeemejä on eri puolilla maailmaa.

Nepalissa suuri osa kamalareista kuuluu tharu-alkuperäiskansaan. Julkaistut artikkelit kertoivat, että taustalla on sukupolvelta toiselle periytyvä velkakierre, jonka maksajiksi joutuvat nuoret tytöt, kun heidät lähetetään orjuutta vastaaviin olosuhteisiin siivoamaan, tiskaamaan, kokkaamaan, pyykkäämään, hoitamaan lapsia ja eläimiä.

* * *

Koutaniemen valokuvien nuoret tytöt ja miljööt muistuttivat minua vuoden takaisesta. Olin loppuvuodesta 2013 Intiassa haastattelemassa kotitaloustyöntekijöitä eli arkisemmin ilmaistuna palvelijoita.

Myös Intiassa erityisen haavoittuvassa asemassa ovat nuoret tytöt. Haastattelemistani tytöistä ja naisista osa teki tai oli tehnyt kotitaloustyötä hyvissä ja asiallisissa, osa orjuutta vastaavissa olosuhteissa. Jälkimmäiset olivat asuneet työnantajiensa taloissa ja tehneet töitä aamuyöstä iltamyöhään, eivätkä he olleet saaneet liikkua vapaasti. Lisäksi joillain tytöillä ja naisilla oli väkivaltaan tai hyväksikäyttöön liittyviä kokemuksia.

Nepalissa kamalareista suuri osa on vapautettu. Heitä on Maailman Kuvalehden artikkelin mukaan nykyisin noin 600. Intiassa tilanne on toinen: arviot kotitaloustyöntekijöiden määrästä ylipäätään vaihtelevat muutamista miljoonista kymmeniin miljooniin. Vähiten tiedetään niistä, jotka työskentelevät kotien sisällä jopa orjuutta vastaavissa olosuhteissa, koska heitä ei konkreettisesti kukaan näe.

Vierailin matkani aikana Koillis-Intiassa Jharkhandin maakunnassa Ranchin kylän liepeillä turvatalossa, johon tuodaan eri puolilta Intiaa löydettyjä tyttöjä. Tytöt olivat olleet niin sanottuja live in -palvelijoita, jotka asuvat kellon ympäri työnantajansa luona.

Turvatalon tytöt olivat karanneet työnantajiensa luota ja heidät oli löydetty eksyneinä Mumbain tai Delhin kaltaisista suurkaupungeista, joista heidät lähetettiin eteenpäin lähemmäs kotiseutua. Vierailuni aikaan turvatalossa asuneista tytöistä kaikki olivat alkuperäiskansoihin kuuluvia, alimpien kastien lapsia, jotka olivat kotoisin todennäköisimmin Jharkhandin maaseudulta.

Turvatalossa tyttöjen taustat selvitetään. Turvatalon johtajatar korosti, että kaikkein tärkeintä on selvittää ne olosuhteet, jotka tyttöjen kotona vallitsevat.

Jos vanhemmat ovat erilaisista syistä myyneet lapsensa työvoimaksi, on varmistettava, että perhe ei jatka kaltoinkohtelua, jos tyttö palautetaan kotiin. Ja toisaalta, jos lapsi on itse karannut kotoa muualle kotitaloustöihin tai tullut työvoimaa välittävän firman huijaamaksi, on selvitettävä perimmäiset syyt karkumatkalle.

* * *

Turvatalon päivittäinen elämä oli hyvin rutiininomaista. Tytöt nousivat aikaisin, siivosivat, söivät aamiaista ja kävivät aamuyhdeksästä eteenpäin koulua. Lounaan jälkeen heillä oli vuorossa ompelutaitojen opettelua, puutarhanhoitoa ja omaa aikaa. Illallinen tarjottiin seitsemältä ja sen jälkeen tytöt katsoivat televisiota tai leikkivät. Nukkumaan mentiin kello yhdeksältä.

Tuo rutiini vaikutti täydelliseltä ja turvalliselta. Tytöt näyttivät tyytyväisiltä.

Kun turvataloon saapuneen tytön menneisyys on kartoitettu ja hänen perheensä löydetty, perhe kutsutaan keskustelemaan. Johtajatar kertoi, että joskus on käytettävä koviakin keinoja ja uhattava vanhempia jopa vankilatuomiolla, jotta heidät saadaan haastatteluun. Ilmeisesti vanhemmat pelkäävät joutuvansa pulaan jos saapuvat haastatteluun.

Turvakodissa selvitetään synnyinkodin olosuhteita ja ehdotetaan esimerkiksi koulukäyntiä tytöille. Lopulta tyttölapsi on kuitenkin vanhempiensa armoilla, turvakodin johtaja kertoi.

Hänen mielestään paras tapa varmistaa kovia kokeneiden palvelijatyttöjen tulevaisuus olisi perustaa pitkäaikaisia turvataloja, joissa tytöt voisivat asua vuosia ja käydä koulua sekä oppia ammatin, jonka turvin aloittaa jonain päivänä itsenäinen elämä.

Syyt siihen, miksi intialaisperheet myyvät tyttärensä työvoimaksi suurkaupunkeihin, eivät turvatalon johtajattaren mukaan ole yllättäviä. Samat syyt toistuivat myös haastattelemieni tyttöjen ja naisten pohdinnoissa: oli maaseudulla asuvien perheiden kohtaamia katovuosia, kuivuneita peltoja, tulvien viemiä peltoja, työttömyyttä, oli perheen sisäisiä erimielisyyksiä, alkoholismia, monenlaista toivottomuutta.

Pohjimmiltaan pakkotyöhön johtaneet olosuhteet ponnistivat – jos eivät velkakierteestä tai sukupolvien takaa – niin samasta perimmäisestä lähteestä kuitenkin: köyhyydestä ja tyttölasten oikeudettomasta asemasta.

Marie Kajava on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.