Vieraskolumni

Tuholaistorjuntaa Botswanassa

Maanviljelijöiden suurimpana kiusana Botswanan "puskassa" on suomalaisittain yllättävä tuhoeläin.
Eeva Nyyssönen
18.5.2009

Nyyssönen

Viime yönä kylässämme ammuttiin norsu. Koska eläin oli yllätetty pellolta syömästä satoa, kyseessä oli täysin laillinen "tuhoeläimen" eliminointi. Elefantti ei kuitenkaan kuollut heti, vaan pakeni paikalta haavoittuneena. Sillä oli mukanaan kaksi poikasta, nuorempi ja vanhempi.

Norsuäiti makasi läheisessä pusikossa koko seuraavan päivän poikaset vierellään, vielä hengittäen. Se lopetettiin illansuussa ja poikaset hävisivät pusikkoon. Norsu päätyy lopuksi kyläläisten lihapataan – norsunliha on monille paikallisille harvinaista herkkua, hyvää lihaa ei täällä haaskata.

Olen Botswanassa, Okavango-joen itäisellä kulmalla, niin kaukana ja eristyksissä muusta maasta, että jopa botswanalaiset puhuvat siitä "ulkomaana". Pääsy alueelle on epäsäännöllisesti toimivan lossin varassa, sillä hallituksen jo pitkään lupaaman sillan rakentaminen on jälleen kerran lykätty seuraavaan budjettikauteen. Lisäksi alueen sähköverkkoon kytkeminen antaa vielä odottaa itseään, puhumattakaan asfalttitien rakentamisesta.

Tätä 9 800 neliökilometrin eli yli kymmenen kertaa Suomen pääkaupunkiseudun kokoista aluetta asuttaa 13 000 ihmistä ja 9 000 norsua, joiden kanta kasvaa nopeammin kuin ihmisten. Turismi ja timantit eivät ole tuoneet tänne työllisyyttä kuten muualla maassa, joten suurin osa asukkaista saa elantonsa suoraan omasta pellosta.

***

Norsut vierailevat pelloilla öisin, eivätkä niitä peltojen reunoille rakennetut risuaidat pidättele. Näille monien silmissä niin sympaattisille jättiläisille maistuvat varsinkin vesimelonit, mutta lähes kaikki muutkin pelloilta löytyvät viljelykasvit: maissi, hirssi, durra ja kurpitsa. Ja mikä ei kelpaa syötäväksi tallautuu valtavan massan jalkoihin, ja vapaana kulkevan karjan on norsujen lähdettyä helppo pujahtaa rikkoutuneesta aidasta sisään viimeistelemään tuho.

Vaikka norsu onkin vain yksi monista paikallisten maanviljelijöiden riesoista, se on luultavasti kaikkein pelätyin ja poliittisesti merkittävin. Norsujen metsästys on ollut näillä seuduilla kokonaan kiellettyä jo usean vuoden ajan ja toisin kuin muualla Afrikassa, Botswanan norsukanta lisääntyy hyvää vauhtia. Kaikki maan norsut kuuluvat virallisesti valtiolle, joka ei maanviljelijöiden mielestä ole puuttunut tarpeeksi ongelmaan. Ei ihme, että alueen ihmisten sekä norsujen välit ovat pahasti tulehtuneet.

"Kun ihmiset ja norsut elävät samalla alueella, syntyy kilpailua ruoasta ja vedestä", selvittää Anna Songhurst, joka tutkii ihmisten ja norsujen välistä konfliktia väitöskirjaansa varten. Paikallisten mukaan norsujen aiheuttamat tuhot ovat pahentuneet vuosi vuodelta, eikä ongelma tule häviämään itsestään. Uusia peltoja perustetaan jatkuvasti, monet niistä norsujen ikivanhojen kulkureittien varrelle.

***

Rra Ndozi istuu savimajansa ulkopuolella puun varjossa. Hän on asunut ja viljellyt maata tällä alueella koko noin 90 vuoden ikänsä ajan, lukuun ottamatta Etelä-Afrikan kaivoksissa vietettyjä vuosia. Norsut ovat vierailleet hänen pellollaan jo useamman kerran tämän vuoden aikana, ja hänen satonsa on jälleen kerran jäänyt pieneksi.

Toisin kuin monet muut alueen maanviljelijät, Rra Ndozi ei usko norsujen tappamiseen, vaikka hän muistaakin vielä ajan, jolloin norsujen syöksyhampaiden myynti valkoiselle miehelle oli oiva tulonlähde monille. Hän ei koskisi edes norsunlihaan, sillä norsu on hänen heimonsa toteemieläin. Bayei-heimo nimittäin uskoo ihmisten ja norsujen olevan samaa perhettä, heille norsut ovat sekä isiämme että äitejämme.

Valtio maksaa maanviljelijöille nimellisiä korvauksia norsujen aiheuttamista tuhoista, mutta asukkaat odottavat valtiolta enemmän. Vaikka Rra Ndozi onkin yli satapäisen karjalauman omistajana harvinaisen varakas mies, hän ei ole halukas investoimaan rautalanka-aitaan. Hänen mielestään valtion pitäisi rahoittaa norsunpitävät aidat kaikille alueen maanviljelijöille tai siirtää norsut kokonaan pois alueelta. Jos valtio ei tartu ongelmaan pikaisesti, Rra Ndozi ei usko maanviljelyn enää kauan onnistuvan hänen kotiseudullaan.

Ongelmaan ei ole olemassa helppoa ratkaisua, mutta ehkä Anna Songhurstin tutkimus voi auttaa ratkaisujen etsimisessä. Sillä välin Okavango-joen varrella norsu- ja ihmismäärät kasvavat entisestään, satonsa menettäneet maanviljelijät joutuvat keksimään muita keinoja perheidensä elättämiseksi ja lukuisia norsuja tullaan ampumaan pelloille.

Kirjoittaja dokumentoi "Okavango Elephants & People" -tutkimusprojektia Botswanassa. Lisätietoja: www.oeprp.org.uk. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa