Vieraskolumni

Tropiikin vaarat

Oma suhtautuminen tropiikin vaaroihin on muuttunut arkiseksi, mutta ulkopuolisille Afrikassa asumista tulee edelleenkin usein kuvailtua valkoisen miehen seikkailuna.
Janne Sivonen
2.5.2004

Kuva: Janne Sivonen

Kun harkitsin vaimoni kanssa elämämme ensimmäistä kehitysmaakomennusta Sambiassa, yksi tärkeimmistä pohdinnan aiheista oli oma ja etenkin pienten lastemme turvallisuus. Kävimme monien muiden lähtijöiden tavoin kyselemässä trooppisiin tauteihin erikoistuneilta lääkäreiltä malariasta ja muista eksoottisista vaaroista.

Silloin en olisi kovin helpolla uskonut löytäväni itseäni tilanteesta, jossa olin puolentoista vuoden kuluttua: 12 tuntia ennen lentokoneen lähtöä saatu malariadiagnoosi ei tuntunut enää riittävältä syyltä perua työmatkaa Suomeen. Vaimokin vain tokaisi, että mitäs pienistä valitat - oireet olivat lieviä ja lääkkeillähän niistä selviäisi.

Paikalliset asenteet ovat tarttuneet nopeasti, ja niinpä malariat ja muut ennen niin dramaattiselta kuulostaneet asiat kuitataan nykyään melkeinpä olankohautuksella. Muistan kuitenkin vanhat pelkoni, kun saan vieraita Suomesta: saan käydä jokaisen tulijan kanssa läpi samat kysymykset trooppista taudeista, väkivallan uhasta ja muista todellisista tai kuvitelluista Afrikan vaaroista.

Ei tropiikkiin matkustaminen ole tietenkään täysin riskitöntä. Erään tilaston mukaan kaikista tropiikkiin lähteneistä kuolee vuoden aikana 12 ihmistä sataa tuhatta lähtijää kohti. Mutta jos riski tuntuu liian suurelta, niin sitten kannattaa harkita tarkoin myös auton rattiin lähtemistä, sillä esimerkiksi vuonna 2001 Suomen tieliikenteessä kuoli 331 ja loukkaantui 507 ihmistä.

Näiden lukemien perusteella tropiikissa taitaa olla hieman vaarallisempaa kuin Suomen teillä, mutta jos päälle lasketaan vielä kaikki muut suomalaisia vaanivat onnettomuusriskit ja sairaudet, luulen että Suomessa asuminen on suurin piirtein yhtä vaarallista kuin elämä tropiikissa.

***

Olennaista ei ole kuitenkaan riskin suuruus tai pienuus vaan se, että tropiikissa vaarat ovat suomalaisille vieraita, poikkeuksellisia ja siksi pelottavia. Kotimaisessa hirvikolarissa on kyse huonosta tuurista, kun taas eksoottisiin tauteihin tai onnettomuuksin kuoleminen on suorastaan itse aiheutettua - niiltähän olisi säästynyt, jos ei olisi lähtenyt matkaan. (Saman logiikan mukaan sambialaisten ei pitäisi matkustaa Suomeen, silla siellä saattaa joutua hirvikolariin.)

Oma suhtautuminen tropiikin vaaroja kohtaan on muuttunut sitä arkisemmaksi, mitä enemmän niitä on oppinut tuntemaan. Kun perheessä on ollut muutama malaria, alkaa uskoa että estolääkityksellä ja ajoissa aloitetulla hoidolla taudin saa lähes aina talttumaan varsin helposti.

Ulkopuolisille Afrikassa asumisen eksoottisia vaaroja tulee kuitenkin joskus joko tiedostaen tai tiedostamattaan korostaneeksi. Kaikki tuntevat elokuvien ja kirjallisuuden stereotypian Afrikasta valkoisen miehen seikkailutantereena. Kun Suomessa asuvat ystävät kyselevät elämästäni Sambiassa, huomaan usein laittavani omat kokemukseni samaan muottiin. Kaipa tarjolla oleva Indiana Jonesin rooli tuntuu liian houkuttelevalta - tai sitten kyse on vain siitä, että öinen kohtaaminen leijonan tai norsun kanssa on yksinkertaisesti kiinnostavampaa kerrottavaa kuin vaikkapa se, että arkisin ostan ruokani täsmälleen samanlaisista supermarketeista kuin Suomessa.

Tropiikin todellista vaaroista ei kuitenkaan juuri kysellä eikä tarinoida - tilastollisesti suurimmat tropiikissa asuvien suomalaisten riskit ovat nimittäin liikenne, alkoholismi (ja varsinkin naiden kahden yhdistelmä) sekä mielenterveysongelmat.

***

Entäs se malariassa tehty työmatka Suomeen? Lähdin matkaan, voin huonosti koko reissun ja päätin olla tekemättä moisia typeryyksiä jatkossa. (Suomessa sain vielä malarian päälle salmonellankin). Työnantajani ei tainnut kostua vierailustani paljoa, enkä ehkä ollut ystävillenikään järin hyvää seuraa pitkien työpäivien jälkeen. Vaan jos ei muuta, niin sainpahan edes yhden räväkän Afrikan-seikkailun lisää tuopin ääressä kerrottavaksi.

 

Kirjoittaja toimii Kepan tiedottajana Sambiassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.