Vieraskolumni

Todellisten valintojen edessä

Kaisu Tuominen
18.3.2002



SANTO DOMINGO -- Kuinka moni meistä on joskus pysähtynyt ajattelemaan, mitä eri kampanjoiden ja kehitysyhteistyöhankkeiden tavoitteet käytännössä tarkoittavat? Millaisia muutoksia niiden toteutuminen todella edellyttää? Mitä se merkitsisi meidän jokaisen elämässä?

Vierailu Kuuban maaseudulle herätti minut pohtimaan kehitysmaaliikkeen tavoitteiden sisältöä, muutoksen mahdollisuutta ja sitä, mitä tapahtuu, kun kehystä tulee työtä.

Matka naapurisaarelta Dominikaanisesta tasavallasta itäiseen Kuubaan on lyhyt eikä ympäristö juurikaan muutu. Mutta ero ihmisten koulutustasossa ja maaseudun ihmisten elinoloissa on silmiinpistävä. Varakkaat dominikaanit kauhistelevat suunnattomasta köyhyydestä kärsivää Kuubaa. He tuntuvat tulkitsevan köyhyyden ostoskeskusten, pikaruokaloiden ja autojen puutteena. Meidän silmissämme kuubalaiset köyhät voivat naapureitaan huomattavasti paremmin.

Osuuskuntavierailulla herään siihen, että Kuuba vastaa monilta osin useiden kehitysyhteistyöprojektien ja kampanjoiden tavoitteita. Tämän päivän maailmassa maa taitaa olla ainoa konkreettinen esimerkki pyrkimyksistä rakentaa sellaista yhteiskuntaa, joka ei aseta talouden hyvinvointia muiden arvojen edelle.

Kuubassa yhteiskunnallinen muutos saavutettiin aseellisella vallankumouksella. Haluaisimme varmasti uskoa, että myös rauhanomainen muutos on mahdollista. Olen aina ajatellut, että tähän tulee pyrkiä politiikan ja kansainvälisten sopimusten kautta.

***

Mutta millaisia valintoja jokaisen meidän pitäisi tehdä oikeudenmukaisemman maailman saavuttamiseksi? Suostuvatko pohjoisen asukkaat ikinä luopumaan etuoikeuksistaan?

Mieleen muistuu vuosia sitten kuulemani väite siitä, että mikäli maailman varallisuus jaettaisiin tasan kaikkien ihmisten kesken, ihmisten elintaso vastaisi silloisen Puolan tilannetta. Arvelen, että kuubalaisten maajussien elinolot ovat aika lailla samat. Kaikilla on ainakin periaatteessa riittävästi ruokaa sekä oikeus koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Taidetta, tiedettä ja kulttuuria tuetaan. Liiallisen kuluttamisen ja vaihtoehtojen runsaudenpulan menettäminen tuntuu terveeltä ratkaisulta. Mutta kuinka moni meistä oikeasti olisi valmis muuttamaan Kuubaan?

Vuosien varrella kehitysmaatoiminnasta on tullut minulle yhä enemmän työtä. Se on mahdollistanut sen, että voin peilin edessä ajatella paneutuvani paremman maailman tavoittelemiseen. Viime aikoina olen alkanut pitää sitä myös kiertotienä todellisten valintojen tekemiselle. Minulle on helpompaa keskittyä WTO-sopimuksiin kuin lopettaa ostamasta uusia vaatteita tai lakata matkustamasta lentokoneella.

Entä jos asuisin Kuubassa? Paneutuisinko parantamaan osuuskuntani tuotantoa vai notkuisinko hotelleissa etsimässä taaloilla maksavia asiakkaita. Ehkä sielläkin välttyisin todelliselta valinnalta. Voisinhan olla tutkija, joka luennoi kansainvälisissä konferensseissa sosiaalipoliitikasta. Tai yksi tuhansista Afrikkaan lähetetyistä kehitysjoukkolaista. Puolueen naisjaoston varapuheenjohtajana pääsisin siemailemaan Cuba Libreä havannalaiseen yökerhoon.

***

Kaikenlainen suunnittelu on kehitysmaaliikkeessä tehostunut. Tavoitteita asetetaan lyhyellä ja pitkällä aikavälillä, ja toimintaa jäsennetään loogisten viitekehysten ja muiden mallien avulla. Kepassa on käynnissä organisaatiomuutos ja vapaaehtoisten sijasta painotetaan järjestön ammattimaista asiantuntijuutta.

Ehkä kaiken tämän keskellä pitäisi myös miettiä, mitä toiminnalle asetetut tavoitteet oikeasti tarkoittavat. Kepan nettikyselyssä vain viidesosa vastaajista uskoi nälän vähenevän maailmassa seuraavan 10 vuoden sisällä. Samaan aikaan Ruoka-aika–kampanjan tavoitteena on nälän poistaminen maailmasta. Ovatko tavoitteet pelkkää sanahelinää vai tulisiko niihin myös uskoa ja toimia omassa elämässäänkin niiden saavuttamiseksi?