Vieraskolumni

Tipahtaako kehitysapu taas?

Suomi pudotti kehitysapuaan reilusti, kun lama iski 1990-luvun vaihteessa. Miten kehitysavun käy nyt, kun pankit ja pörssit tutisevat?
Antti Kaikkonen
14.10.2008

Antti Kaikkonen Maailmantalouteen on viime viikkoina pumpattu rahaa satoja miljardeja dollareita ja euroja, mutta pessimismi ei ole poistunut, ainakaan kokonaan. Pankkeja kaatuu hallitusten syliin, Islannin talous muistuttaa Atlantin tuulissa huojuvaa korttitaloa ja yleinen epävarmuus jäytää hallituksia. Pörssikurssit heiluvat kuin pihakeinu.

Hätäisimmät ovat nostaneet pankista säästöjään sukanvarteen, mutta harvempi on tässä rytäkässä pohtinut, miten kehitysavun käy.

Mahdollisten vaihtoehtojen pohjaksi voi muistella Suomen viime lamaa. Ennen kasinokuplan puhkeamista kehitysapumme käväisi vuonna 1991 tunnetusti 0,8 prosentin tasolla bruttokansantulosta, mistä se tippui nopeasti 0,31 prosenttiin vuonna 1994.

Kriiseissä onkin tyypillistä unohtaa asioita aktiivisesti, usein pakon edessä. Ja kun Suomi sukelsi lamaan 1990 -luvun alussa, kävi juuri näin; kehitysapu unohtui päättäjien mielistä ensimmäisten asioiden joukossa. Eikä kehitysavusta ole myöskään tämän syksyn levottomina viikkoina puhuttu.

On selvää, että päällä oleva talouskriisi pitää saada rauhoitettua ja ratkaistua, mutta se ei silti oikeuta unohtamaan maailmassa olevaa inhimillistä hätää päiväksikään.

Jos tilanne kuitenkin menisi sellaiseksi, että leikkauslistoja tai ainakin priorisointilistoja alettaisiin laatia valtiontalouteen, olisivat kehitysyhteistyörahatkin keskusteluissa mukana. Siinä tilanteessa kehitysyhteistyömäärärahojen puolustamisessa joutuisi käyttämään luovuutta ja osoittamaan poliittista johtajuutta.

Turvallisinta on kuitenkin ennaltaehkäistä leikkauskeskustelut viisaalla talous- ja yhteiskuntapolitiikalla. Silloin on mahdollista välttää leikkauslistojen laatiminen ylipäätään.

* * *

Finanssijärjestelmiemme kriisin syvyys on yllättänyt lähes kaikki. Ne taas, joille se ei tullut yllätyksenä, eivät saaneet ääntään kuuluviin ajoissa ja tarpeeksi voimakkaasti. Se, että toinen Yhdysvaltain presidenttiehdokkaista, Barack Obama, totesi lähestyneensä maansa keskuspankkiiria jo runsas vuosi sitten käsille leviävästä asuntokriisistä, on luettava hänen ansiokseen, mutta kuuroille on turha huutaa.

Nyt Yhdysvallat kuitenkin keikkuu kielekkeen reunalla, ja maassa kuullut puheet kuulostavat kovin tutuilta. Obaman varapresidenttiehdokas Joseph Biden on jo nimittäin varoitellut, että voimakkaasti kasvavan kehitysavun ajat saattavat olla ohi.

Kysymys on kuitenkin puhtaasti arvovalinnoista, sillä Yhdysvaltain kehitysapu on runsaat 20 miljardia dollaria. Liittovaltion kolmen triljoonan dollarin budjetista se ei ole juuri mitään.

Olisikin sangen herkullista asettaa satojen miljardien pankkitukipaketit ja kehitysyhteistyömäärärahat vastakkain ja väittää, että kehitysyhteistyöhön pitäisi löytyä helposti rahaa, kun pankkitukiaistenkaan maksaminen ei näytä aiheuttavan Yhdysvalloissa ylivoimaista vastustusta. En tosin ole aivan varma siitä, ovatko asiat rinnasteisia.

Kehitysapukysymykset eivät ratkaise Yhdysvaltain presidentinvaaleja, mutta Yhdysvaltain politiikalla on keskeinen merkitys kehitysmaiden tulevaisuuden kannalta. Siksi ei ole aivan sama, kuka valitaan Yhdysvaltain presidentiksi 4.11. ja millaista politiikkaa uusi presidentti ajaa.

Sekään ei ole aivan sama, miten tästä ylipäätänsä jatketaan. Alkaa näyttää siltä, että yksi kriisin opetus on se, että talousjärjestelmän koko arkkitehtuuria on syytä miettiä vähän uudestaan. Kuulun niihin, joiden mielestä jonkinasteista ohjausta ja sääntelyäkin tarvitaan. Vaikka sosiaalisesti ajattelen enimmäkseen liberaalisti, täydelliseen talousliberalismiin en usko.

* * *

Jos nyt kuitenkin käy niin, että kehno skenaario kehitysyhteistyövarojen leikkaamisesta toteutuu, voisiko siinä olla mitään hyvää? Voisiko ajatella, että niukentuvien resurssien maailmassa vähemmät eurot käytettäisiin tarkemmin ja huolellisemmin priorisoiden?

Kehitysavusta kiinnostuneiden kannattaa ainakin henkisesti valmistautua puolustavaan ja käytännön työtä valottavaan argumentointiin, jos leikkauspuheet taas alkavat. Hävettävää ei silloin pitäisi olla.

 

Kirjoittaja on keskustan kansanedustaja, joka toimii suuren valiokunnan varapuheenjohtajana ja ulkoasiainvaliokunnassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.