Vieraskolumni

Tieto ei putkahtele tyhjästä

Paikallista tiedonvälitystä pitää kehittää ja tiedon avoimuus varmistaa niin meillä kuin muuallakin.
Veera Virmasalo
4.6.2012

On ihmisiä, joiden mielestä ennen oli kaikki paremmin. Monet heistä pitävät valittamisesta. Esimerkiksi: ennen kaupunkilaisetkin tiesivät, että jauheliha on peräisin lehmästä. (Tai jostakin muusta eläimestä, sillä ennen ei oltu nirsoja.)

Olen tällainen ihminen, ainakin joskus — ja nyt aion valittaa, sillä käsitys tiedon alkuperästä tuntuu olevan hämärtymässä.

"Kotimaiset uutiskanavat raapaisevat pintaa, siinä missä kansainväliset uutiskanavamme tarjoavat kattavasti tuoreimpia otsikoita ympäri vuorokauden." Näin mainostaa yritys, joka tarjoaa suomalaisille maksullisia tv-kanavapaketteja."Sama löytyy ilmaiseksi muualta", nettikeskustelija kommentoi Yle-veroa koskevassa viestiketjussa. "Ei paljon joku kunnallispolitiikka kiinnosta, kun maailmassa on paljon tärkeämpiäkin asioita", nuori toimittaja toteaa kahvipöydässä.

Mediatutkijatkin ovat samoilla vesillä. Skottilainen Brian McNair lanseerasi jo kuusi vuotta sitten kaaosteorian, jonka mukaan internetin ja kansainvälisten satelliittiuutiskanavien kehitys on johtanut siihen, että vallanpitäjien on yhä vaikeampi hallita mediasisältöjä. Pian mikään ei pysy salassa, sillä tieto liikkuu valtavalla nopeudella valtavan laajalle ja on entistä helpommin entistä useampien saatavilla.

***

Myönnetään, että isoilla kansainvälisillä uutiskanavilla on kotoisia kanaviamme suuremmat voimavarat maailman tapahtumien uutisoimiseen, suuri osa Ylen uutistarjonnasta löytyy "ilmaiseksi muualta", kunnallispolitiikassamme on usein kyse luksusongelmista, ja ovathan satelliittikanavat ja netti muuttaneet tiedonkulkua ja suhdettamme tiedonvälitykseen.

Kaaoshypessä tuntuu kuitenkin monesti unohtuvan, että uutisen alkuperä on tieto, joka on lähtöisin jostain tietystä paikasta. Jotain tapahtui. Tai joku tai jotkut tekivät tai päättivät tehdä jotain. Jos tätä tietoa ei laiteta liikkeelle, ei ole tietoa, joka leviäisi — ilmaiseksi tai maksua vastaan.

Usein kyse ei ole vain tiedon liikkeelle laittamisesta, vaan myös sen esiin kaivamisesta ja asiayhteyksien osoittamisesta. Tätä ei kuitenkaan tehdä yhtä tehokkaasti joka puolella maailmaa. Syitä on monia:

Saattaa olla, ettei tietoa pidetä olennaisena. Esimerkiksi kotimaani Suomi ja kakkoskotimaani Namibia ovat sen verran syrjässä maailmanpolitiikan valtavirrasta, että tuskin tänne kovin moni tulee kaivelemaan puolestamme. Ei edes Julian Assange ja kumppanit.

Tai sitten kaivamiseen ei ole varaa. Namibialaisten medioiden resurssit ovat häviävän pienet suomalaisten medioiden resursseihin verrattuna. Suomen menoa seuratessa tulee kysyneeksi itseltään, olemmeko menossa samaan suuntaan. Kohtako meilläkin suurin osa mediasisällöistä on sanasta sanaan referoituja lehdistötiedotteita, netistä käännettyä viihdekakkia ja vieraiden maiden uutisia?

Ja mistä tulisi syrjäytyneelle enemmistölle tärkeitä asioita esiin nostavia kansalaisjournalisteja, kun tämän enemmistön on käytettävä energiansa elannon ansaitsemiseen? Sitä paitsi he ovat kasvaneet sukupolvien ajan ympäristössä, jossa heidän on annettu ymmärtää, ettei heidän mielipiteillään ole väliä. Nyky-Namibiassa poikkiteloisten mielipiteiden takia ei joudu pelkäämään henkensä puolesta, mutta työllistymismahdollisuuksia ja sosiaalisia suhteita sellaiset monesti syövyttävät.

Afrikan asioita blogissaan kommentoiva namibialainen Ndumba Kwanyamah irvaileekin, että Arabikevään vuosi tullaan eteläisessä Afrikassa muistamaan "siitä mitä ei tapahtunut".

Tai tieto ei ole julkista. Monissa maissa ei ole tiedon julkisuutta koskevia lakeja, ei myöskään Namibiassa. Kun tietoa ei ole pakko antaa, ei sitä myöskään ole helppo saada. Näin toteaa tiedon avoimuutta tutkinut Media Institute of Southern African Namibian-jaosto. Vaikeaa ei ole pelkästään poliittisesti tai arkaluontoisina pidettäviin tai yritysmaailmalle kiusallisiin tietoihin käsiksi pääsy, vaan usein myös rutiinitiedot ovat monen puhelinsoiton, kirjeen ja leiman takana.

***

McNairin kaaosteoriassa korostuu kansainvälisen julkisuuden merkitys: Kun kuvat väärinkäytöksistä ja ihmisoikeusrikkomuksista leviävät hetkessä kaikkialle maailmaan, paatuneimmankin diktaattorin on oltava varuillaan.

Kansainvälisestä painostuksesta voi olla apua hädänalaisille. Ensisijainen tiedon kaivuun ja liikuttamisen tarve on kuitenkin muualla: läheltä lähelle.

Suurinta osaa ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta olennaisista asioista ei saa väännettyä näyttäviksi spektaakkeleiksi, vaan ne ovat juuri sellaista kunnallispolitiikkaa, joka on omiaan kiinnostamaan vain niitä, joita se suoraan koskettaa.

Ja vaikka kaikki spektaakkelin ainekset olisivatkin kasassa, kansainvälinen julkisuus ei ole läheskään niin tärkeää kuin se, että tieto tavoittaa lähellä olevat. Tämä merkitsee heille olennaisten asioiden kertomista heidän kannaltaan olennaisesta näkökulmasta. Usein lopputulos ei ole läheskään sama kuin se, mikä myy maailman olohuoneisiin.

Siksi paikallista tiedonvälitystä pitää kehittää ja tiedon avoimuus varmistaa — vaikka CNN, al Jazeera ja BBC perustaisivat haarakonttorin maailman joka ikiseen maahan.

Kirjoittaja on Namibiassa asuva viestintäkonsultti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.