Vieraskolumni

Terveydenhuollon oltava ykkönen

Kansainvälisen yhteisön tulisi varmistaa, että resurssit suuntautuvat Sambian kaltaisissa maissa ensisijaisesti terveydenhoitoon, ennen teiden ja koulujen rakentamista.
Glory Mushinge
23.5.2005

Glory Mushinge

Viime viikkoina Sambian lehdistö on ollut täynnä sairaanhoitajien sinnikkäitä vastalauseita maassa niin yleisiä ala-arvoisia ja väärennettyjä lääkkeitä vastaan. Hoitajat ovat vaatineet hallitusta puuttumaan asiaan ja kiristämään luvatonta lääkekauppaa koskevaa lainsäädäntöä.

Lisäksi hallituksen tulisi hoitajakunnan mukaan varmistaa lääkkeiden saatavuus sairaaloissa, jottei ihmisten tarvitsisi turvautua lainkaan hämäriin lääkekauppiaihin. Samassa yhteydessä esiin ovat nousseet hoitajien työpaikkojen - sairaaloiden - olosuhteet.

Vaatimukset eivät suinkaan ole uusia, ja herääkin kysymys kaikuvatko ne jälleen kuuroille korville. Julkisten sairaaloiden ja klinikoiden olot ovat jo vuosien ajan olleet surkeat. Lääkevarastot ovat lähes olemattomat, useimmiten saatavilla on ainoastaan aspiriinin kaltaisia yksinkertaisia lääkkeitä. Muut lääkkeet potilaiden tulee hankkia reseptiä vastaan yksityisestä apteekista, joka useimmiten sijaitsee vain kivenheiton päässä terveyskeskuksesta.

Voi vain ihmetellä, miksi julkiset terveyskeskukset kärsivät lääkepulasta ja yksityiset apteekit eivät. Etenkin, kun jälkimmäisiä pyörittävät usein edellisissä työskentelevät lääkärit.

***

Surullista on, että tilanne on vähintään yhtä paha maan suurimmassa sairaalassa, yliopistollisessa opetussairaalassa. Alan viranomaiset ja vastuunkantajat seuraavat avuttomina vieressä, kun potilaat riutuvat ja elämä katoaa heistä. Mikä menee vikaan? Olen taipuvainen ajattelemaan että syynä ovat jäykät rakenteet ja politiikka.

Ratkaisut ja resurssit ovat olemassa, mutta niitä hallinnoidaan huonosti. Esimerkiksi muutama vuosi sitten Sambian lääkärit laskivat instrumenttinsa ja ryhtyivät lakkoon vaatien parempia työoloja ja kunnon välineitä yliopistolliseen sairaalaan. Kansan hämmästykseksi tuolloinen hallitus teki irrationaalisen ratkaisua: maahan tuotiin kuubalaisia lääkäreitä, vieläpä totuttua huomattavasti paremmin työehdoin.

Varat olisi myös voitu käyttää paikallisten lääkärien pyyntöjen toteuttamiseen, olivathan he ammattitaitoisia ja kokeneita. Todistaakseen sen monet heistä muuttivat työskentelemään Etelä-Afrikkaan ja muihin maihin, joihin useimmat Sambian politiikan ja talouden johtohenkilöt lentävät hoitoa tarvitessaan.

***

Yhteiskunnan onnekkaammat jäsenet voivat sulkea silmänsä tilanteelta, onhan heillä varaa kalliisiin yksityisklinikoihin jopa ulkomailla. Eivätkö kansanedustajat voisi uhrata hitusen ylellisyydestään ja ohjata varoja köyhtyneisiin sairaaloihin? Rahaa on, mutta se käytetään muihin tarkoituksiin.

Kokeneet lääkärit eivät halua vuosien opintojen jälkeen työskennellä heikoissa oloissa vaan hakeutuvat ulkomaille. Jäljelle jää sairaalan täydeltä opiskelijalääkäreitä, jotka harjoittelevat koe-eläinten sijasta potilailla. Ihmiset välttelevät sairaaloita ja valitsevat sairastuessaan kotihoidon. He kuolevat mieluummin kotona kuin huonon hoidon uhreina tai opiskelijoiden koekaniineina.

Tämän näin itse vieraillessani erään potilaan luona sairaalassa. Hän valitti olleensa sairaalassa yli kaksi viikkoa lääkärin toisensa jälkeen kokeillessa uusia hoitomuotoja samalla kun potilaan tila huononi jatkuvasti. Potilas valitti asiasta hoitajalle, joka totesi sen olevan hyvä tapa opintojen loppuvaiheessa oleville lääkärikokelaille opetella työtä kokeiden ja harjoitusten sijasta. Näin he ovat valmiita ottamaan vastuun kun nykyinen henkilökunta vanhenee.

Mielestäni kyseessä on henkilökunnan sitoutumisen heikkous ja sympatian puute, molemmat seurausta moraalin rappeutumisesta. Sairaaloiden tapauksessa kyseessä ovat ihmishenget. Julkisten sairaalojen todellisuus on verrattavissa jokapäiväiseen tsunamiin.

***

Yhtä lailla hallitus kuin yritykset Sambiassa ja ulkomailla ovat vastuussa tilanteen parantamisesta. Kansainvälinen yhteisö on aina väittänyt olevansa huolissaan kehitysmaiden asioista. Sen tulisikin astua esiin ja varmistaa, että tarkoituksenmukaisilla ohjelmilla kehitysapu suuntautuu Sambian kaltaisissa maissa ensisijaisesti terveydenhoitoon, ennen teiden ja koulujen rakentamista.

Ilman terveyttä ei ihmisillä ole mahdollisuutta nauttia muista yhteiskunnan palveluista, joita usein rahoitetaan terveydenhuollon kustannuksella. Kansainvälisen kehitysavun painopiste tulisikin suunnata niin, että terveyssektorin henkilökunnan työoloja voitaisiin parantaa palkkauksella ja koulutuksella samalla kun sairaalat varustettaisiin asianmukaisilla laitteilla ja lääkkeillä.

Erityisen tärkeää on huolellinen kehitysavun monitorointi. Vain niin väärinkäyttäjät saadaan vastuuseen ja apu käytetään ihmishenkien pelastamiseen eikä rikkaiden rikastuttamiseen.

 

Kirjoittaja on sambialainen toimittaja. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.