Vieraskolumni

Tasan eivät käy globalisaation lahjat

Olisi houkuttelevaa päätellä, että globalisaatio on omiaan kasvattamaan rikkaiden ja köyhien maiden välisiä tuloeroja. Se olisi kuitenkin hätiköityä.
Christer K. Lindholm
17.9.2012

Yksi ehkä suurimmista kiistanaiheista globalisaation kannattajien ja vastustajien välillä on se, miten viimeisen 30 vuoden globalisaatiokehitys on vaikuttanut kansainväliseen tulonjakoon.

Kannattajien mielestä globalisaatio on malliesimerkki niin sanotusta "win-win"-tilanteesta, jossa kaikki voittavat eikä kukaan häviä. Vastustajien mielestä taas rikkaat maat ovat hyötyneet suhteettoman paljon globalisaatiosta, kun taas kaikkein köyhimmät maat ovat joko jääneet osattomiksi tai jopa köyhtyneet entisestään. Kumpi osapuoli on siis oikeassa?

Yksi yleinen tapa mitata kansainvälisen tulonjaon tasaisuutta — tai epätasaisuutta — on niin sanottu globaali Gini-indeksi, jonka arvo vaihtelee nollan ja yhden välillä. Mitä korkeampi indeksin arvo, sitä epätasaisempi on tulonjako, ja päinvastoin. Globaalilla Gini-indeksillä mitattuna kansainväliset tuloerot nousivat jyrkästi 1980-luvun alusta aina vuosituhannen vaihteeseen saakka. Vuoden 2000 jälkeen tuloerot ovat kaventuneet jonkun verran, mutta siitä huolimatta ne ovat edelleen huomattavasti korkeammat kuin 30 vuotta sitten.

Kansainvälisten tuloerojen jyrkkä kasvu osuu ajallisesti yhteen "globalisaation kultakauden" kanssa. Muutamien rikkaiden teollisuusmaiden jo 1970-luvun alussa aloittama kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen levisi 1980-luvulla muihin rikkaisiin maihin, ja seuraavalla vuosikymmenellä useimpiin kasvutalouksiin ja kehitysmaihin. Myös kansainvälisen kaupan liberalisointi laajeni 1990-luvulla koskemaan niin palveluja kuin tekijänoikeuksiakin.

***

Vuosituhannen vaihteen jälkeen globalisaatiokehitys on sen sijaan polkenut paikallaan, tai jopa ottanut muutaman askeleen takapakkia. Maailmankauppajärjestö WTO:n vuoden 1999 kaaokseen päättyneen Seattlen-huippukokouksen jälkeen monikansalliset neuvottelut maailmankaupan vapauttamiseksi eivät juurikaan ole edistyneet, ja vuoden 2009 kansainvälisen taantuman aikana oli jopa nähtävissä lieviä merkkejä protektionismin paluusta kauppapolitiikkaan. Jotkut maat ovat myös turvautuneet kansainvälisten pääomaliikkeiden rajoittamiseen rahoitusmarkkinakriisien yhteydessä.

Kansainväliset tuloerot toisin sanoen kasvoivat jyrkästi nopean globalisaatiokehityksen aikana kääntyäkseen uudelleen laskuun sen jälkeen, kun globalisaatiokehitys oli pysähtynyt. Tästä korrelaatiosta voisi olla houkuttelevaa päätellä, että globalisaatio on omiaan kasvattamaan rikkaiden ja köyhien maiden välisiä tuloeroja. Se olisi kuitenkin hätiköityä.

Globalisaation nopea eteneminen ei nimittäin ollut ainoa merkittävä tapahtuma maailmantaloudessa kyseisellä ajanjaksolla. 1980-luvun alussa puhjennut Latinalaisen Amerikan velkakriisi jätti syvät jäljet kriisimaiden talouksiin pariksikin vuosikymmeneksi eteenpäin. 1990-luvun alussa taas Neuvostoliiton, ja sen myötä marxilais-leniniläisen keskusjohtoisen komentotalouden luhistuminen syöksi entiset Itäblokin maat syvään taloudelliseen ahdinkoon, josta jotkut maat tosin toipuivat suhteellisen nopeasti. Aivan 1990-luvun lopulla Kaakkois-Aasian kasvutaloudet joutuivat lisäksi kokemaan melkoisen romahduksen elintasossaan aluetta ravistelleen syvän talouskriisin johdosta.

***

Vaikka nämä tapahtumat myötävaikuttivat kansainvälisten tuloerojen kasvuun 1980- ja 1990-luvuilla se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö globalisaatio olisi vähintäänkin osasyyllinen.

Jo Latinalaisen Amerikan velkakriisin aikoihin taloudellisen liberalismin nimeen vannovat ekonomistit olivat vallanneet sekä Maailmanpankin että Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n. Näin ollen erityisesti viimeksi mainitun instituution kriisimaille määräämät lääkkeet olivat vahvasti "globalisaatiouskon" sävyttämiä; ulkomaankaupan ja kansainvälisten pääomaliikkeiden nopeaa vapauttamista pidettiin nopeimpana ja varmimpana keinona velkakriisin taltuttamiseksi. Todellisuudessa yltiöliberalistisessa hengessä toteutetut talousuudistukset pikemminkin pahensivat kriisimaiden tilannetta entisestään.

Latinalaisen Amerikan velkakriisin jälkimainingeissa syntyi sitten niin sanottu Washingtonin konsensus. Washingtonin konsensuksessa Maailmanpankki, IMF ja Yhdysvaltain valtiovarainministeriö sopivat keskenään millaisia "rakenneuudistuksia" kehitysmaiden tulee toteuttaa päästäkseen osallisiksi kyseisten instituutioiden tai Yhdysvaltain hallituksen myöntämästä taloudellisesta tuesta. Tiukan budjettikurin — toisin sanoen rajujen menoleikkausten — ja valtionyhtiöiden laajamittaisen yksityistämisen lisäksi näihin rakenteellisiin uudistuksiin kuului ulkomaankaupan ja kansainvälisten pääomaliikkeiden vapauttaminen kertarysäyksellä.

Kuten arvata saattaa, näiden "pistooli ohimolla" tehtyjen rakenneuudistusten vaikutukset olivat tuhoisat. Ulkomaankaupan vapauttaminen ei suinkaan lisännyt kilpailua kuluttajien hyödyksi, kuten perinteiset talousteoriat ennustavat, vaan vahvat monikansalliset suuryritykset pyyhkivät useimmiten heikommat paikalliset kilpailijat tieltään hankkien samalla itselleen enemmän tai vähemmän monopoliaseman. Lisäksi paikallisten yritysten joukkotuho johti työttömyyden rajuun nousuun, samalla kun kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden armoton komento pakotti kehitysmaiden hallitukset yhä ankarampaan budjettikuriin.

Washingtonin konsensuksen kauhukertomusten vastapainoksi löytyy toki monia menestystarinoita kehitysmaista, jotka ovat onnistuneet nostamaan elintasoaan merkittävästi globalisaation avulla. Yhteistä näille menestyjille on kuitenkin se, että ne ovat osallistuneet globalisaatioon omilla ehdoillaan — eikä ulkopuolisten uusimperialistien painostuksesta.

Kirjoittaja on kansantaloustieteen tutkija Åbo Akademissa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.