Vieraskolumni

Tarvitaan yhteinen vihollinen

Globalisaatiokriittinen liike on henkitoreissaan.
Sanna Salo
28.4.2009

Sanna SaloTänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta niin kutsutusta Seattlen taistelusta. Maailman kauppajärjestön WTO:n kokouksen yhteyteen kehkeytynyttä mellakkaa pidetään lähtölaukauksena uudelle sosiaalisten liikkeiden sukupolvelle, joita yhdistävä tekijä on uusliberalistisen globalisaation vastustaminen.

Seattlen jälkeen globalisaatiokriittinen liike vakiinnutti asemansa osana julkista globalisaatiokeskustelua. Julkisuus keskittyi ehkä mellakoihin, mutta ainakin sitä oli.

Vuosituhannen vaihteen sosiaalisten liikkeiden voimannäyte on Maailman sosiaalifoorumi. Vuonna 2001 Brasilian Porto Alegressa järjestetty ensimmäinen foorumi oli menestys. Mediaa saapui paikalle enemmän kuin Davosin talousfoorumiin, jonka vastatapahtumaksi foorumi järjestettiin.

Sittemmin foorumeiden saama julkisuus on vähentynyt. Belemissä tämän vuoden alussa järjestettyä kahdeksatta Maailman sosiaalifoorumia on pidetty epäonnistuneena sekä järjestelyiltään että lopputuloksiltaan.

Sääli, sillä juuri nyt sosiaalisilla liikkeillä olisi elämänsä tilaisuus. Finanssikriisi on saanut maailman johtavat poliitikot kuuntelemaan alun perin kansalaisyhteiskunnan piiristä nousseita aloitteita erityisen herkällä korvalla.

Liikkeet ovat kuitenkin olleet ihmeen hiljaa. Uutiskynnyksen ylittäneet ulostulot loistavat poissaolollaan.

Suuren yleisön näkökulmasta globalisaatiokriittinen liike onkin henkitoreissaan.

***

Globalisaatiosta käytävä keskustelu on kymmenessä vuodessa muuttunut ja kypsynyt. Ymmärrys ilmiön monimutkaisuudesta on lisääntynyt.

Myös globalisaation kriitikoiden tehtävä on tullut vaativammaksi. Enää ei riitä, että vastustaa uusliberalismia. Täytyy ottaa kantaa yksityiskohtiin ja tehdä konkreettisia ehdotuksia.

Sosiaalifoorumiliikkeen ongelmat kuvastavat kansalaisyhteiskunnan toimijoiden ongelmia laajemminkin. Foorumeiden rikkaus ja samalla heikkous on niiden osanottajakunnan kirjavuus. Tarkkoja vaatimuksia on hankala saada aikaiseksi, kun osallistujien käsitykset niin keinoista kuin tavoitteistakin eroavat toisistaan voimakkaasti.

Eräs kiista koskee itse sosiaalifoorumin roolia. Toiset haluaisivat säilyttää sen alkuperäisen idean mukaisesti avoimena julkisena tilana, jonka nimissä kenelläkään ei ole oikeutta ottaa kantaa julkisuudessa.

Toisten mielestä foorumin pitäisi ottaa iso askel kohti puoluepolitiikkaa. Joko niin, että puolueet olisivat entistä tiiviimmin osa foorumia tai niin, että foorumista yritettäisiin itsessään muodostaa jonkinlainen globaali puolue.

Puolueiden kanssa kaveeraaminen voi olla virhearvio. Ne kun ovat monella tavalla auringonlaskun organisaatioita: on epäselvää, onko kansallisella tasolla muutaman kymmenen vuoden päästä enää mitään merkitystä politiikan teolle.

Toisaalta historiaansa hirttäytyneet puolueet ovat jäykkä väline uudenlaisen yhteiskunnan luomiseksi. Erityisesti tämä ongelma vaivaa vanhoja työväenpuolueita, jotka paradoksaalisesti ovat olleet kaikkein lähinnä sosiaalifoorumiliikettä.

***

Sisäisen konsensuksen puute uhkaa jakaa sosiaalisten liikkeiden kentän kahtia.

Toisaalta liikkeiden viesti kanavoituu yhä useammin perinteiseen poliittiseen järjestelmään. Esimerkiksi säällisen työn normeista puhuvat niin kansanedustajat kuin työmarkkinajärjestötkin.

Toisaalta liikkeet uhkaavat ajaa itsensä marginaaliin pyrkimällä olemaan radikaaleja. Kun vaatimukset tarkoituksella muotoillaan mahdollisimman kauas poliittisesta realismista, vähenee niiden läpimenon mahdollisuuskin oleellisesti.

Liikkeiden toimijoiden olisikin syytä pysähtyä miettimään, mitä ne todella haluavat. Onko tarkoitus kokoustaa kokoustamisen vuoksi, muuttaa asioita olemassa olevan järjestelmän puitteissa vai tehdä vallankumous?

Eri tavoitteet vaativat erilaisia keinoja. Koska tavoitteista ei ole yksimielisyyttä, ei myöskään keinoja osata käyttää tehokkaasti hyödyksi.

On hyvä tehdä itselleen selväksi, mitä mieltä on hedge-rahastoista tai pankkien tuista. Hedge-rahastojen vastustaminen ei kuitenkaan houkuttele kymmeniätuhansia ihmisiä kaduille. Yksittäisten tavoitteiden lisäksi on pystyttävä luomaan älyllisesti rehellisiä mutta iskeviä sateenvarjokäsitteitä, joiden alla mobilisoida ihmisiä.

On keksittävä uusi yhteinen vihollinen.

***

Joukkojen mobilisoinnin vaikeus piilee juuri siinä, että kukaan ei tiedä, mikä uusi vihollinen voisi olla. Syyttävä sormi osoittaa milloin kohti kansallisia hallituksia, milloin kohti suuryhtiöitä.

Kumpikaan ei ole oikea kohde. Vaikka suuryhtiöiden päätökset heiluttelevat tuhansien ihmisten elämää, on yhtiöillä tunne siitä, että ne eivät voi muutakaan. Poliitikot levittelevät voimattomina käsiään.

Jossain on joku, joka ei ole voimaton. Kätkeytyneiden valtasuhteiden paljastaminen ja vallan kaappaaminen on kansalaisyhteiskunnan tärkein tehtävä.

Ennen vallankumousta on kuitenkin hyvä miettiä, mitä saavutetulla vallalla sitten tehdään. Ettei käy niin kuin bolshevikkien Neuvostoliitolle.

Kirjoittaja on Suomen Attacin hallituksen jäsen. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.