Vieraskolumni

Taloustieteilijän vaalianalyysi: Ankeita aikoja odotettavissa

Kuuden miljardin leikkaukset lupaavat huonoja aikoja paitsi kehitysyhteistyölle, myös hyvinvointipalveluille ja kokonaiskysynnälle — ja sitä kautta myös talouskasvulle, kirjoittaa taloustieteilijä Christer Lindholm.
Christer K. Lindholm
8.5.2015

Mitä yhteistä suomalaisella energiapolitiikalla ja suomalaisella talouspolitiikalla tulee olemaan seuraavan neljän vuoden aikana? No ainakin se, että kummassakin turvaudutaan perisuomalaisen jääräpäisesti vanhoihin, huonoiksi tai jopa vaarallisiksi todettuihin ratkaisuihin kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, mitä muualla maailmassa tapahtuu.

Tämän verran uskaltaa jo tässä vaiheessa ennustaa, vaikka uutinen maamme seuraavan hallituksen kokoonpanosta on tätä kolumnia kirjoitettaessa vain muutaman tunnin vanha.

Rinnakkain hallitusneuvottelujen kanssa Suomen mitä ilmeisimmin tuleva pääministeri Juha Sipilä kävi myös neuvotteluja työmarkkinajärjestöjen kanssa niin sanotusta yhteiskuntasopimuksesta.

Varsin pian kävi kuitenkin ilmi, että kyseessä oli varsin klassinen kiristysyritys, jossa palkansaajien odotettiin yksipuolisesti tinkivän omista eduistaan, jotta järeämpiin keinoihin ei tarvitsisi turvautua. Ja koska palkansaajajärjestöt – aivan oikeutetusti – kieltäytyivät "sopimuksesta", joka olisi tarkoittanut heidän jäsenilleen entistä enemmän työtä samalla palkalla, tuleva hallituksemme on jo alkumetreillä luvannut (tai uhannut) ottaa nuo kyseiset järeät keinot käyttöön.

* * *

Ne järeät keinot ovat tietysti valtiovarainministeriön virkamiesten aikaisemmin tänä vuonna esittämät kuuden miljardin euron menoleikkaukset, joista neljä miljardia kohdistuisi valtion ja kaksi miljardia kuntien menoihin. Jokainen tajuaa, että puhutaan valtavan suurista summista. Mutta kuinka suuria esitetyt leikkaukset ovat suhteessa julkisen sektorin yksittäisiin menoeriin?

Valtion menoihin esitetyt neljän miljardin menoleikkaukset ovat noin puolitoista kertaa Suomen vuosittaiset puolustusmäärärahat. Tosin puolustusmäärärahoihin ei tällä vaalikaudella taatusti ole tulossa leikkauksia, pikemminkin lisäyksiä.

Neljä miljardia voisi saada kasaan leikkaamalla valtion sosiaali- ja terveydenhuoltomenoista kolmanneksen, tai koulutuksen ja kulttuurin määrärahoista  60 prosenttia.

Neljä miljardia euroa on myös melko tarkkaan saman verran kuin Suomi käyttää neljässä vuodessa kehitysyhteistyöhön. Koska kehitysyhteistyöllä ei tulevassa hallituksessa juurikaan ole ystäviä, on todellakin syytä pelätä, että leikkuukirves osuu erityisen rajusti juuri tähän menoerään seuraavan neljän vuoden ajan.

Kuntasektorin kokonaismenoista suunnitellut kahden miljardin leikkaukset vastaavat noin neljää prosenttia. Tämä ei ehkä kuulosta kovin paljolta, varsinkaan neljälle vuodelle jaettuna. Jos kuitenkin otetaan huomioon, miten tiukoilla useimpien kuntien talous on jo nyt, tämän suuruusluokan lisäleikkaukset iskisivät kuitenkin lujaa kuntien tuottamiin hyvinvointipalveluihin.

* * *

Yhteensä kuuden miljardin leikkaukset julkisiin menoihin, varsinkin jos ne toteutetaan täysimääräisinä vaalikauden aikana, tarkoittavat myös melkoista lovea jo ennestään heikkoon kokonaiskysyntään ja sitä kautta yhtä heikkoon talouskasvuun.

Tämän on todennut muiden muassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä, todeten kuitenkin samalla, että tämä on se hinta, joka meidän on pakko maksaa, jos julkisen sektorin velkaantumiskierre halutaan katkaista tällä vaalikaudella.

Ja Suomen julkisesta velasta onkin yhtäkkiä, ainakin jos valtamediaan on uskominen, tullut huomattavasti suurempi ja pelottavampi mörkö kuin mitä se oli vain jokunen viikko sitten. Näin siitä huolimatta, että Suomen valtionvelan korot ovat, viime aikojen lievästä noususta huolimatta, edelleen ennätyksellisen alhaiset. Ja siitä huolimatta, että euromaiden julkinen velka on keskimäärin noin 90 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun taas Suomen velka on vasta ylittämässä euromaille asetettua – sivumennen sanottuna täysin tuulesta temmattua – 60 prosentin rajapyykkiä.

Suomi on siis nähdäkseni toistamassa aivan samoja virheitä kuin eurokriisin niin sanotussa hallinnassa on tehty viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana. Tilanteessa, jossa Suomella on Kyproksen jälkeen euroalueen toiseksi heikoin talouskasvu, tätä ei voi sanoa muuksi kuin talouspoliittiseksi masokismiksi. Tai ehkä pikemminkin sadismiksi, koska menoleikkauksista kärsii aina joku muu kuin ne, jotka leikkauspäätökset tekevät.

Christer Lindholm on taloustieteilijä ja vapaa kolumnisti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa. Kolumnin kirjoittamisen jälkeen on käynyt ilmi, että sopeuttamishalu on neljä miljardia euroa suurempi kestävyysvajeen tähden.

Kolumnia on korjattu 9.5. kirjoittamalla, että Vihriälä on Etlan, ei Pellervon johtaja.