Vieraskolumni

Tahto tappaa

Rauhanmerkki rintapielessä tai sodanvastainen mielenosoitus eivät lopeta maailman verisiä konflikteja.
Ville Luukkanen
12.4.2004

Arvostetun kansainvälisen tutkimuslaitoksen asiantuntija oli jokin aika sitten kertomassa ulkoasiainministeriön virkamiehille Keski-Afrikan tilanteesta.

Tohtorismiehen arvio oli suhteellisen optimistinen: Burundissa paikalliset ovat ottaneet ohjat käsiinsä omassa rauhanprosessissaan, kansainvälistä neuvotteluapua tuskin enää tarvitaan. Ruandassa poliittisen valvonnan tiukkuus hidastaa kansallista sovintoa, mutta turvallisuustilanne on vakaa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Jopa kaikista haasteellisin hanke eli Kongon rauhanprosessi näyttää etenevän pienin askelin.

Optimismin takana vilkkui kuitenkin realismi. Rauhaan ja vakauteen alueella on niin pitkä matka, että sen lopullisella saavuttamisella on turha edes spekuloida. Asiantuntijan analyyttisen eleettömässä esityksessä pysäytti eniten lähes huomaamatta sivulauseessa mainittu ennakkoehto rauhan saavuttamiseksi: pitää olla riittävästi poliittista tahtoa tappaa ja tulla tapetuksi.

***

Asiantuntija ei ollut sotahullu, vaan rauhan mies. Hän kuvasi tilannetta Kongon demokraattisen tasavallan koilliskulmassa Iturissa. Alueella vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Epävakautta aiheuttaa Afrikan suurin hyödyntämätön kultavaranto ja sademetsästä saatavat arvopuut. Ugandalaiset sotilaskomentajat pyörittävät niiden ympärillä henkilökohtaisia bisneksiään, joista he nettoavat satoja tuhansia dollareita kuukaudessa. Liiketoiminnan turvaamiseksi he ylläpitävät paikallisia sissijoukkoja.

Kongon rauhanprosessin jatkumisen ja keskisen Afrikan vakauden kannalta Iturin rauhoittaminen on välttämätöntä. Ituriin ei ole mahdollista saada afrikkalaista rauhanturvajoukkoa. Sen sijaan alueella toimivat YK:n Kongoon sijoittamat MONUC-rauhanturvaajat. Myös Euroopan unioni on läsnä Iturissa.

Aikaisemmin sissijoukot olivat häätäneet MONUCin Iturista eikä niillä ollut aikomusta päästää YK-joukkoja takaisin. EU toteutti kuitenkin pian ”Operaatio Artemiksen”, jolla raivattiin tilaa YK-joukkojen paluulle. Kyseessä oli unionin ensimmäinen oma kriisinhallintaoperatio Euroopan ulkopuolella.

EU-operaation jälkeen MONUCille ei jäänyt vaihtoehtoja: poliittisen uskottavuuden rippeiden säilyttämiseksi sen oli palattava Ituriin. Ongelma vain oli siinä, että palaaminen merkitsi taistelua - sodan käymistä sissejä vastaan. Siihen MONUC ei ollut valmis.

EU hoiti homman. Ranskalainen pataljoona ruotsalaisen erikoiskomppanian tukemana kävi lyhyen sodan ja teki sen mihin YK ei kykene: tappoi ja otti riskin tapetuksi tulemisesta. Sota tietysti voitettiin. Eurooppalaisten omat tappiot olivat pieniä. Kongolaisia lapsisotilaita kuoli määrä, jota ei ole kirjattu minnekään.

Vaikka MONUC palasi alueelle, nyt tilanne on palannut operaatio Artemista edeltävään aikaan. YK:lla ei ole taaskaan asiaa Ituriin.

***

Me suomalaisessa lintukodossa elävät rauhanaktivisti emme pysty hautaamaan päätämme hiekkaan niiltä äärimmäisiltä sodan ja rauhan kysymyksiltä, joita maailmassa tänä päivänä kysytään. Rauhanmerkin pistäminen rintapieleen tai sodanvastaiseen mielenosoitukseen lähteminen ei riitä.

Niin kuin ruotsalaiset rauhaanpakottajat, kongolaiset lapsisotilaat tai palestiinalaiset perheenäidit, meidän on kysyttävä itseltämme: olemmeko valmiita tappamaan tai tulemaan tapetuiksi? Jos emme kumpaankaan, niin ainakin olisi hyvä miettiä valmis vastaus siihen, mitä oikeastaan olemme valmiita tekemään rauhan eteen.


Kirjoittaja on Kepan vt. toiminnanjohtaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä eivätkä edusta Kepan virallisia näkemyksiä.