Vieraskolumni

Tahroja nappulakengissä

Lopulta MM-kisoissa suurimman jäljen jätti inhimillisyys, Tommy Lindgren kirjoittaa.
Tommy Lindgren
18.7.2014

En uskonut, että voisin rakastaa jalkapalloa yhtään enempää. Olin väärässä. Rakkauteni ei ole kuitenkaan helpointa sorttia.

Kun maailman katseet kohdistuivat kesällä jalkapallon MM-kisoihin Brasiliassa, tiedostavan futisfanin intoilua varjosti alusta lähtien epämukava tieto siitä, että monelle brasilialaiselle kisat merkitsivät katastrofia. Stadioneiden tieltä jyrätyt favelat, mielenosoitukset julkisten varojen käytöstä, kisoja edeltäneet uutiset poliisin tappamista katulapsista... Nauti siinä sitten pelistä.

Hävettää myöntää, mutta nautin aivan suunnattomasti. Pelillisesti kisat olivat täynnä mieletöntä draamaa ja lähes naurettavaa jännitystä. Ihmetyksen, innostuksen ja epäuskon hetkiä, joita on vaikea urheilun ulkopuolelta löytää. Maapallon toisella puolella telkkaria tuijottaneelle puolihullulle jalkapallon ystävälle ajatukset isäntämaan ja FIFA:n suhmuroinnista tai poliittisesta pelkuruudesta väistyivät äkkiä ylivertaisen viihteen tieltä.

Olen hakenut lohtua siitä, että ehkä viihdekin voi jättää mieleen tärkeitä jälkiä. Otetaan esimerkiksi Costa Rican upea joukkue, jolta kukaan ei odottanut ennen kisoja juuri mitään – ja joka lopulta jyräsi sensaatiomaisesti kahdeksan parhaan joukkoon. Maa, joka on kisojen seurauksena herättänyt ansaittua ihastusta muun muassa pasifismillaan (Costa Rican armeija lakkautettiin 1949) sekä poikkeuksellisella sitoutumisellaan ympäristönsuojeluun.

Tai Kolumbia, joka lähti kisoihin ilman suurinta tähteään Radamel Falcaoa, ja jonka riveistä syttyi samalla uusi nuori supertähti. James Rodríguez hautasi samalla parinkymmenen vuoden takaisia muistoja vuoden 1994 MM-kisoista, jotka olivat Kolumbialle sysimustat. Maa oli tuolloin aivan jalkapallomaailman huipulla, mutta jäi yllättäen alkulohkoon.

Ehkä tämän jälkeen Kolumbian MM-futiksesta ei tule enää ensimmäisenä mieleen Yhdysvalloissa oman maalin tehnyt puolustaja Andrés Escobar, joka ammuttiin kuoliaaksi epäonnisen baari-illan päätteeksi.

(Andrés ja Pablo Escobarista on tehty hieno dokumentti The Two Escobars, joka käsittelee kolumbialaisen futiksen nousua 90-luvun alussa ja kytköksiä maan huumekartelleihin.)

Lopulta MM-kisoissa suurimman jäljen jätti inhimillisyys. James Rodríguezia hävityn puolivälierän jälkeen lohduttanut Brasilian puolustaja David Luiz. Maailmanmestari Mesut Özil, joka lahjoitti miltei puolen miljoonan euron MM-bonuksensa hyväntekeväisyyteen Brasiliassa. Algerian upeasti taistellut joukkue, joka päätti kollektiivisesti lahjoittaa palkintorahansa Gazaan.

Toivottavasti jossain vaiheessa myös lajin suurimmat tähdet – joilla ei ole rakastamansa pelin ansiosta taloudellisesti huolen häivää loppuelämänsä aikana – nousevat äänekkäämmin protestoimaan tarpeettomia vääryyksiä pelin ulkopuolella. He jos ketkä voisivat vaatia, ettei kenenkään tarvitsisi menettää henkeään jalkapalloturnauksen takia. Pitää meteliä, jotta Qatarin MM-kisojen rakennustöiden karmeat kuolinluvut eivät enää kasvaisi.

En usko, että jalkapalloilijat haluavat tällaisia tahroja nappulakenkiinsä. Brasilian MM-kisat olivat yhdet futishistorian parhaista. Kunpa ne olisivat voineet olla myös humaaneimmat ja oikeudenmukaisimmat.

Peli on suuri, muttei missään nimessä niin suuri, että sen varjolla voisi aiheuttaa mitä tahansa kärsimystä.