Vieraskolumni

Suvereenia turvattomuutta

Matti Wuori
4.11.2002

Kuva Matti Wuoresta

Venäjän viranomaiset kieltäytyivät Moskovan Dubrovka-teatterin panttivankidraaman aikana ja jälkeenkin sinnikkäästi paljastamasta erikoisjoukkojen rynnäkössä käytetyn kaasun koostumusta – "turvallisuussyistä", kuten sanonta kuuluu. Vaikka menettelyssä oli muistumia neuvostokauden salailusta, jota on muualla ihmetelty vaikkapa Tshernobyl-katastrofin ja sukellusvene Kurskin uppoamisen yhteydessä, vetoaminen turvallisuuteen oli samalla epäilyttävän tuttua.

Samuli Paronen kirjoitti kerran: "Mitä tehokkaampia turvajärjestelmiä, sitä turvattomampia ihmisiä."

Parosen aforismi tulee etsimättä mieleen kun seuraa sitä intoa, jolla syyskuun 11. päivän 2001 tapahtumien jälkeistä terrorismin vastaista sotaa ja sen turvin lietsottua turvallisuushysteriaa on käytetty kansalaisvapauksien kaventamiseen.

Meidän näkökulmastamme syyskuun terrori-iskujen kaltaiset hyökkäykset ovat anarkiaa. Mutta kun katsoo niitä vastavoimia, jotka iskut päästivät valloilleen, ja sitä tapaa jolla uusi "sota" on korostanut sekä maailmanlaajuista jakautumista että viimeisen supervallan lähes pidäkkeetöntä suvereniteettia ja ylivaltaa, on kysyttävä, voiko kaikki tämä parantaa turvallisuutta – jos tarkoitamme kestävää turvallisuutta, kriisien hallintaa ja ennaltaehkäisyä, maailmaa jossa demokratialla, oikeusvaltiolla ja ihmisoikeuksilla on vielä tilaa hengittää.

Vastaus on – valitettavasti – kieltävä. Suvereniteetin syvin olemus, niin Machiavellin, Hobbesin, Rousseaun kuin käytännöllisesti katsoen kaikkien muidenkin mukaan – ehkä Kantia lukuun ottamatta – on siinä, että suvereenia hallitsijaa eivät sido mitään säännöt, eivät edes ne jotka se itse säätää. Suvereenisuus on hallitsijan ylimmän, itsestäänselvän tahdon toteuttamista imperatiivisella arvovallalla ja piittaamatta neuvotteluista ja kansanvaltaisesta päätöksenteosta. Se on puhdasta toimeenpanovaltaa. Pahimmillaan se on epäjärjestyksen ja rankaisemattomuuden mielivaltaa ja siis itsessään terrorin yksi muoto – silloinkin, kun se ei ilmene suoranaisena valtioterrorismina (mistä minulla on omakohtainen kokemus Ranskan hallituksen agenttien upotettua heinäkuussa 1985 Greenpeace-järjestön lippulaivan Rainbow Warriorin Aucklandin satamassa Uudessa-Seelannissa tehdyssä pommi-iskussa).

Suomella on aina ollut heikko ulkoinen suvereniteetti. Valtiollisen itsenäisyyden saimme kuin vahingossa, ja kiiruhdimme tuota pikaa keinottelemaan sen pois. Omana elinaikanani Suomi ehti omaksua kahden perustuslain järjestelmän: liki puolen vuosisataa maassa oli voimassa yhtäältä Hallitusmuoto siihen liittyvine säädöksineen ja toisaalta sitä verrattomasti tärkeämpi YYA-sopimus, joka määritteli valtion ulkoisen suvereniteetin rajat. Urho Kekkonen ei turhaan sanonutkaan, että jos joko ulko- tai sisäpolitiikan on oltava rempallaan, niin olkoon sitten sisäpolitiikka.

Neuvostoliiton hajottua Suomi käyttäytyi kuin isännättömäksi jäänyt koira: se kiiruhti kipin kapin leimautumaan uuteen isäntään, jonka tunnemme nyt Euroopan unionina. YYA-sopimuksen ja siihen pohjautuneen liturgian tilalle saatiin EU:n 85 000 –sivuinen acquis communautaire, jonka sisäistämisessä ja noudattamisessa Suomi on osoittautunut mallioppilaaksi.

Suuret asiat on Suomessa aina sovittu pienissä piireissä. EU-jäsenyyden myötä päätöksenteko on kuitenkin kaventunut entisestään: unionin tahti on sellainen, että kussakin maassa vain enintään 2-3 poliittisella johtajalla – pääministerin ohella tavallisesti ulko- ja valtiovarainministereillä – on tosiasiassa mahdollisuus perehtyä edes osapuilleen siihen, mitä EU:n väsymätön valmistelukoneisto tuottaa päättäjien pöytään.

Suomalaisena tämä huolestuttaa minua kahdesta syystä.

Ensinnäkin siksi, että meillä on huolestuttavan pitkät perinteet siitä, että Suomi-alusta ohjataan keskitetysti komentosillalta, ylhäältä alas ja ilman tarpeettomia pulinoita, ts. kansalaiskeskustelua. Toiseksi sen vuoksi, että heikko ulkoinen suvereniteetti ja vahva sisäinen kurinpito näyttäisivät korreloivan keskenään.

Emme toki ole yksin siinä kehityksessä, joka on tuonut yhä kattavamman kansalaisten valvonnan osaksi arkipäivää. Valmiutemme siihen ovat kuitenkin tavallista otollisemmat. Jo ennen syyskuun 11. päivän terrori-iskuja eli vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa olimme nostaneet "turvallisuuden" perusoikeuksien joukkoon, mikä poikkeaa täysin kaikista
länsimaisista oikeusjärjestyksistä. Hallitusmuodon II luvusta muotoilu siirrettiin sellaisenaan uuden perustuslain 7 §:ään. Säännöstä on myös ahkerasti käytetty poliisivaltuuksia ja valvontaa lisättäessä.

Kansalaisyhteiskunnan kannalta kehitys on kavalaa. Viime kädessä se merkitsee moniarvoisen ja –äänisen kansalaisvaikuttamisen tukahduttamista entisestään.