Vieraskolumni

Surullisten huorieni muistelmat

Kulmabaarin ystäväni ovat muutaman lukukerran jälkeen ryhtyneet vertaamaan Gabriel García Márquezin uutta kirjaa Hemingwayn Vanhus ja meri -teokseen. Kuka mistäkin syystä.
Marko Lehto
24.1.2005

Nimi

Gabriel García Márquezin uutta kirjaa Surullisten huorieni muistelmat (Memorias de mis putas tristes), oli vaikea ottaa luettavaksi kaiken sen kohun jälkeen, minkä kirjan julkaiseminen oli aiheuttanut paikallisessa lehdistössä. Jokainen itseään kunnioittava naisjärjestö oli pyytänyt kirjan julistamista pannaan ja sen poistamista kirjakauppojen hyllyiltä.

Itse en rohjennut mennä kirjakaupan kassalle opus kädessäni, vaan pyysin sen joulupukilta lahjaksi. Luettuani kirjan pistin sen makuuhuoneen vaatekomeroon alushousujeni alle, jottei ministeriön gender-asiantuntija löytäisi sitä kirjahyllystäni, eikä minua poistettaisi sen hallussapidon takia ministeriön gender-komitean johtajan paikalta.

***

Mistä kirjassa sitten on kysymys ja miksi se on aiheuttanut niin paljon polemiikkia? Yksikertaisesti kysymys on siitä, että vanhoilla päivillään Gabriel uskaltaa kirjoittaa aiheista, joiden läsnäolon tunnustamista omassa kulttuurissaan hän aikaisemmin häpesi.

Nyt Gabriel jopa uskaltaa sanoa päähenkilönsä suulla, että bolerot ovat elämää suurempi asia! Tämän tunnustamista kirjan päähenkilön kautta Gabriel olisi aikaisemmin hävennyt, jottei häntä olisi pidetty sivistymättömänä moukkana. Nyt 75 vuotta täytettyään hän ei enää välitä, mitä ihmiset ovat mieltä hänen tarinoidensa henkilöiden musiikillisista tai seksuaalisista mieltymyksistä.

Miksi Gabriel sitten kirjoitti tämän kohuteoksen, jossa päähenkilö viettää yönsä alaikäisen prostituoidun kanssa ja valittaa perseensä kutinaa täydenkuun aikaan? Gabrielin päähenkilö siteeraa selitykseksi Julius Caesaria: "On mahdotonta olla tulematta sellaiseksi, joksi ihmiset sinut mieltävät." Eli ehkä Gabriel ei ole tyytyväinen omaan julkisuuskuvaansa ja haluaa muuttaa sitä rahvaanomaisemmaksi, ennen kuin on liian myöhäistä. Nyt hän kirjoittaa miehestä, johon kanttiinin miehen on helppo samaistua.

Gabrielin teos on tarina vanhan miehen löytöretkestä rakkauden perusasioiden äärelle. Kirjailija (kirjan päähenkilö) pysähtyy miettimään, miltä tuntuisi mennä sänkyyn kerran rakkaudesta eikä rahasta. Olisiko hänellä vielä aikaa ja mahdollisuuksia moista elämystä kokea? Kirjailija myös havahtuu 90-vuotiaana huomaamaan miehen pukeutuvan ja ajavan partansa miellyttääkseen vastakkaista sukupuolta. Kun tyttö ottaa etäisyyttä, makaa kirjailija alasti riippumatossaan ja antaa sängen kasvaa.

***

Kirjassa pohditaan myös iän mukanaan tuomia ongelmia. Bordellin emännälle kirjailija valittaa aamiaisella liian pippurin munakkaassa lisäävän kutinaa perseessä, vaikkei olisikaan täydenkuu aika. Emäntä pyytää kirjailijan olemaan kuitenkin jumalille kiitollinen, koska hänellä vielä on 90-vuotiaana jotain joka kutiaa.

Bordellin emäntä jaksaa ylistää kirjailijan miehistä viriilisyyttä. Maailma ei enää emännän mukaansa ole entisensä, koska jäljellä on niin vähän todellisia miehiä, kuten kirjailija. Mutta lopulta kirjailijakin joutuu tunnustamaan tulleensa vanhaksi. Hän suree menetetyn rakkautensa perään, kun vanha tuttavuus vuosien takaa kuiskaa portinraosta: "Vieläkö mestari jaksaa varvin?"

Kirjailija piristyy ja lähtee naisensa kanssa tämän puutarhamajaan katsomaan auringonlaskua riisipellon taakse. Kohtaus on kuin vanhasta suomalaisesta elokuvasta, jossa Tauno Palo ja Ansa Ikonen joutuvat sadekuuron yllättämäksi, juoksevat aittaan ja ukkonen ryhtyy jyrisemään. Kirjailijalta jää kuitenkin ukkonen jyrähtämättä ja hän joutuu tunnustamaan ystävättärelleen tulleensa vanhaksi. Vain nuori impi voi häntä enää innostaa.

***

Kulmabaarin ystäväni ovat muutaman lukukerran jälkeen ryhtyneet vertaamaan Márquezin uutta kirjaa Hemingwayn Vanhus ja meri -teokseen. Kuka mistäkin syystä. On niitä, joiden mielestä nämä kaksi kirjaa eivät ole vain toiminnallista kerrontaa kaloista ja naisista, vaan niihin on pystytty lataamaan näennäisesti yksinkertaisen kertomuksen ympärille hyvin inhimillistä ja koskettavaa sisältöä.

Toisten mielestä molemmissa kirjoissa kirjailijat kirjoittavat intohimojensa kohteista. Ernest oli intohimoinen kalastaja ja Gabrielia kiinnostavat naiset. Molempien kirjojen päähenkilöillä oli unelma, jonka he halusivat toteuttaa ja jota lähelle he pääsivät. On myös niitä, joiden mielestä näitä opuksia yhdistää niiden sanoin kuvaamaton tylsyys ja pitkäpiimäisyys.

Tuleeko Gabrielin uudesta kirjasta klassikko, sen näyttää aika. Siteeraan kuitenkin loppuun kirjailijan kustannustoimittajaa: Leppoisat hullut ovat aina aikaansa edellä.


Kirjoittaja työskentelee Nicaraguassa suomalaisessa kehitysyhteistyöohjelmassa. Kepan verkkokolumnistien esittämät mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.