Vieraskolumni

Suomalaisen kohun kaava

Suomalaisessa keskustelukulttuurissa ongelmallisinta on paheksunnan paheksuminen sen sijaan, että puhuttaisiin varsinaisesta aiheesta.
Tuuli Hongisto
16.9.2014

Keneltäkään on tuskin jäänyt huomaamatta, että kokoomuksen kansanedustajaa ja Espoon kaupunginhallituksen jäsentä Pia Kaumaa on riepoteltu julkisuudessa hänen kyseenalaistettuaan maahanmuuttajien saamat harkinnanvaraiset sosiaalituet Espoossa elokuun lopussa.

Ilmeisesti Kauma kokee joutuneensa ajojahdin uhriksi, sillä hän antoi viime perjantaina Länsiväylä-lehdelle haastattelun, jossa hän kertoi olevansa huolestunut suomalaisesta keskusteluilmapiiristä.

"Tuntuu siltä, että vaikeista asioista ei täällä saisi tai voisi keskustella avoimesti ja suoraan", hän hämmästeli lehdessä.

Kohu Kauman sanomisista ei ollut sinänsä mitenkään erikoinen, mutta hänen reaktionsa kertoo paljon suomalaisesta keskustelukulttuurista ja sai minut pohtimaan hyssyttelystä ja närkästymisestä syyttelyä retorisina tehokeinoina.

Vaiennettiinko Pia Kauma? Eikö Suomessa saa keskustella? Ja närkästytäänkö täällä turhasta?

* * *

Ystäväni pohti hiljattain Facebookissa nasevasti suomalaisen poliittisen skandaalin kaavaa. Mielestäni kaava pätee hyvin melkein mihin tahansa yhteiskunnalliseen aiheeseen liittyvään kotimaiseen somekohuun. Ystävääni vapaasti lainaten kaava menee jotakuinkin näin: 

  1. Vallanpitäjä jää kiinni "harmaalta alueelta"
  2. Asiaa selvitetään mediassa
  3. Kansa paheksuu
  4. Keskustellaan moraalista
  5. Muistutetaan että "kaikki me toimittaisiin samoin jos voitaisiin"
  6. Aletaan paheksua paheksujia
  7. Aletaan paheksua henkilön ajojahtiin syyllistynyttä mediaa
  8. Joku twiittaa koulukiusaamiskulttuurista
  9. Ilmestyy ihmisläheinen artikkeli, jossa keskushenkilö kertoo, miten kohu riepotteli koko perhettä, mutta yhdessä selvittiin
  10. Mikään ei ikinä muutu

Lainasin kaverini päivitystä, koska se puki sanoiksi sen, mikä on vaivannut mieltäni jo pitemmän aikaa.

Se, mikä suomalaisessa keskustelukulttuurissa on pielessä ei ole se, ettei vaikeista asioista saa keskustella, vaan se, että liian usein keskitytään keskustelemaan keskustelemisesta ja käännetään huomio toisiin keskustelijoihin ja heidän reaktioihinsa sen sijaan, että puhuttaisiin varsinaisesta aiheesta.

Kaavan kohdat kuusi ja seitsemän ovat ongelmallisimmat, nimittäin paheksunnan paheksuminen.

Usein somekohun noustua törmää kirjoituksiin, joiden mukaan Suomesta on tullut "närkästyjien" ja "hyssyttelijöiden" maa, jossa määrätyistä asioista ei saa puhua "suoraan" tai "niiden oikeilla nimillä".

Ongelman ytimessä on "ammattinärkästyjiksi" kutsuttu porukka, jotka loukkaantuvat milloin mistäkin pienestä asiasta ja rajoittavat muiden ihmisten sananvapautta.

Esimerkiksi Ylen toimittaja Sanna Ukkolan kolumni Mimosien maa on tästä hyvä esimerkki. Hänen mukaansa "Facebookin ja Twitterin samanmieliset huutelijat ovat tehneet närkästymisestä taidetta. Säännöllisin väliajoin he tuohtuvat milloin mistäkin - ja postaavat raivoisia kommenttejaan pitkin nettiä näppäimet kuumina. Närkästykseen osallistuvat myös toimittajat ja järjestöaktiivit".

Ei Suomessa kuitenkaan oikeasti olla sen pahempia närkästyjiä kuin muuallakaan. Meillä käydään itseasiassa aika vähän kriittistä keskustelua liittyen esimerkiksi rasismiin tai syrjintään.

Närkästyjäksi syyttäminen pitäisikin tunnistaa pelkkänä retoriikkana ja väistöliikkeenä; tapana paitsi vähätellä kritiikkiä, myös kääntää puheenaihe itse aiheesta vastapuolen vääränlaiseen reaktioon. Ilmiö on sukua ad hominem -argumentaatiovirheelle. 

Eli sen sijaan, että Pia Kauma vastaisi kysymyksiin siitä, miksi hän ei tarkista faktojaan, hänen kannatti syyttää kriitikoita hyssyttelystä ja kääntää huomio pois omasta mokastaan. 

Taktiikka myös jättää muille vastuun todistaa, ettei ole närkästyjä, hysteerinen tai muuten vaan nihkeä ilonpilaaja. 

* * *

Pia Kauma pahoitteli omien sanomistensa sijaan muiden reaktioita ja penäsi oikeutta puhua läpiä päähänsä vailla kritiikkiä, mutta ongelma on yksittäistä kohua laajempi.

Kritiikin leimaaminen närkästymiseksi, vaimentamiseksi tai pikkuasioihin puuttumiseksi on vallankäyttöä ja itseasiassa edesauttaa tiettyjen keskustelujen vaimentamista kokonaan.

Usein närkästymissyytös nostetaan esiin nimenomaan syrjintään liittyvissä kysymyksissä; esimerkiksi silloin, kun seksististä tai rasistista kielenkäyttöä halutaan kritisoida.

Erityisen pahoja "närkästyjiä" tuntuvat olevan feministit ja etnisten vähemmistöjen edustajat, joista annetaan kuva ihmisinä, jotka hakemalla hakevat syrjintää. Ikään kuin syrjiviä rakenteita ei olisi olemassa muualla kuin ihmisten omissa mielikuvissa.

Niin kauan kuin asiakeskustelu käännetään kinasteluksi siitä, kuka närkästyi ja vaimensi kenet, emme pääse puuttumaan yhteiskunnallisiin ongelmiin ja päädymme tutun kaavan kautta kohtaan kymmenen: Mikään ei ikinä muutu.

Kirjoittaja on helsinkiläinen radiotuottaja ja vapaa toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.