Vieraskolumni

"Suomalainen lisäarvo"

Kehitysavun pitkäaikaisista vaikutuksista ei juuri löydy tutkittua tietoa. Selvää kuitenkin on, että rajut vaihtelut avussa lisäävät kaikkien köyhimpien elämän epävarmuutta.
Jeremy Gould
27.7.2010

Jeremy GouldKirkon ulkomaanavun Antti Pentikäisen mukaan valtionvarainministeriössä suunnitellaan suljettujen ovien takana Suomen kehitysapumäärärahojen roimaa leikkausta. Poliittiset olosuhteet ovat kieltämättä harvinaisen otollisia tällaiselle toimenpiteelle.

Globaalin finanssikriisin myötä Suomen valtionbudjetti on pahasti punaisen puolella. Kun euron arvo suhteessa dollariin on myös lipsunut reippaasti, ei vientikään vedä entiseen malliin. Maan hallitus on ottanut jo enemmän elvytysvelkaa kuin sen oikeistosielu normaalisti sietäisi. Budjettitasapainon palauttamiseksi on vain kaksi vaihtoehto - julkisten menojen leikkaus tai veronmaksajien taakan kasvu.

Verojen nosto on aina poliittinen riski, ja nythän on vaalivuosi. Hallituspuolueiden näkökulmasta parempi olisi leikata menoja kuin käydä äänestäjien kukkaroilla. Mistäköhän sitten voitaisiin kivuttomimmin säästää valtion menojen puolella?

Julkiseen keskusteluun tarjotaan toistamiseen kahta budjettilinjaa leikattaviksi: kiintiöpakolaisten aiheuttamat kulut sekä kehitysapu. Näiden menojen leikkaus on poliittisesti hygieenistä, eikä vähiten siksi, että kummankaan menolinjan nimetyt edunsaajat - pakolaiset ja kaukomaiden köyhät - eivät äänestä tulevissa vaaleissa.

***

Kehitysavun kohdalla budjettikirurgiaa helpottaisi vielä viime aikojen näkyvä "kehitysapukriittinen keskustelu" suomalaisessa ja kansainvälisessäkin mediassa. Tämä "keskustelu" on paljolti lähtöisin sambialaisen pankkiirin Dambisa Moyon pamfletista "Dead aid".

Pamfletissa muka todistetaan ulkoisen avun tuhoiset vaikutukset Afrikan kehityspyrkimyksiin ja vaaditaan avun lopettamista. Erään Hesarin kolumnistin mukaan Moyon analyysistä ovat samaa mieltä muutoin eri puolilla aatteen barrikadeja kamppailevat pankkiiri Björn Wahlroos ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja.

Oudointa kuluneen vuoden "kehitysapukriittisessä keskustelussa" ei kuitenkaan ole Ekin ja Nallen väitetty yksimielisyys, vaan kriittisten väitteiden tueksi esitetyn todistusaineiston häilyvyys. Vaikka kehitysavun vaikutuksista on tehty paljon tutkimuksia, on tulosten perusteella miltei mahdotonta sanoa ykskantaan juuri mitään avun roolista kasvussa tai köyhyyden poistamisessa.

Tulokset vaihtelevat tutkimusta ohjaavan kysymyksenasettelun (ja tutkimuksen tilaajan intressien) mukaan. "Kehitysapukriittisen keskustelun" kovat kannanotot avun puolesta tai sitä vastaan eivät siten perustu tieteelliseen konsensukseen vaan johonkin muuhun - moraaliseen ennakkoehtoon tai poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen.

***

Dambisa Moyon kirja ei sekään "todista" kehitysavun haittoja vaan nostaa perusteltuja kysymyksiä pohdittavaksi ja tutkittavaksi. Moyon keskeisin huoli liittyy apuriippuvuuteen.

Afrikan köyhien valtioiden johtajat ovat voineet turvautua ulkoiseen rahoitukseen valtion menojen varmistamiseksi niin pitkään, että yritysten ja kansalaisten verotus on jäänyt kehittämättä. Johtajat ovat siten tilivelvollisia pikemmin rahoituslaitoksille kuin kansalaisilleen.

Tällainen poliittinen asetelma ruokkii sellaista kehityspolitiikkaa, jossa rahoittajien välittömät intressit ovat painavimpia kuin kansalaisten tahi talouden pitkän jännevälin tarpeet.

Jaan Moyon huolen apuriippuvuuden riesasta. Minun on kuitenkin myönnettävä, että ilmiöstä on olemassa melko vähän kunnon tutkimusta. Aihe ei ole jostakin syystä juuri kiinnostanut kehitysapuinstansseja - ei antajia eikä vastaanottajia.

Itse asiassa ei muistakaan kehitysavun pitkänaikaisista yhteiskunnallista seuraamuksista tiedetä juuri mitään. Lähes kaikki kehitysapuun kohdistuva selvitystoiminta tuijottaa hyvin rajattuja ja lyhyen aikavälin vaikutuksia.

Edistääpä apu kasvua tai ei, muokkaavat siihen liittyvät miljardien eurojen vuosittaiset bisnekset aivan varmasti vastaanottajien yhteiskuntaelämää monella tavalla. Kehitysapu on puolivuosisataisen historiansa aikana synnyttänyt uusia ammattiryhmiä ja järjestötyyppejä, muovannut monen alan hallintokäytäntöjä ja ajattelutapoja. Avulla on ollut keskeinen rooli monipuoluevaalien yleistymisessä ja uudenlaisen, apuriippuvaisen kansalaisjärjestösektorin syntymisessä Afrikkaan.

Aika ei ole vielä näyttänyt, miten nämä avun yhteiskunnalliset vaikutukset heijastuvat talouteen ja politiikkaan pidemmällä välillä. Alkavatko esimerkiksi yksityinen kansalaisyhteiskunta ja monipuoluepolitiikka jossakin vaiheessa tuottaa työpaikkoja, parantaa ympäristön kestävämpää hyödyntämistä ja lisätä kansalaisten hyvinvointia?

***

Yhdestä asiasta olen melko varma. Kehitysavun rajut vuosittaiset vaihtelut lisäävät kehitysmaiden köyhien kansalaisten elämän epävarmuutta. Kielteiset seuraamukset julkisen rahoituksen äkkinäisistä leikkauksista kohdistuvat kaikista haavoittuvimpiin ihmisiin.

Kehitysapu kaipaa perusteellista uudelleenmiettimistä, ehkä lopettamistakin.

Vakavat ja harkitut toimet globaali eriarvoisuutta vastaan ovat kuitenkin kaikkien edun mukaista, myös budjettivajeen kanssa kamppailevien suomalaisten talouspolitiikkojen. On surullista ja sääli, jos apubudjetin leikkaukset toteutetaan puhtaasti populismin ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden vuoksi, ajattelematta toimien laajempaa ja pidemmän aikavälin merkitystä.

Suomi kuuluu vielä maailman rikkaimpiin maihin, ja paljon kuulutettuun suomalaiseen lisäarvoon kuuluu velvollisuus vastuulliseen kehitysapupolitiikkaan.

Kirjoittaja on Helsingin yliopisto kehitysmaatutkimuksen laitoksen yliopistonlehtori. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.