Vieraskolumni

Solidaarista kaupankäyntiä Afrikassa

Sergio Massinga
17.12.2001

MAPUTO -- Jokainen afrikkalainen, joka on minun laillani syntynyt ja kasvanut maaseudulla, tietää että hänellä on useita vanhempia. Toiset tuttuja, toiset tuntemattomia, mutta kaikkia yhdistää yksi yhteinen tekijä: halu taata se, että nuoret, vielä puolustuskyvyttömät, saavat kasvaa ympäristössä, joka takaa hyvinvoinnin.

Minäkin olen sellaisen kasvatuksen tulos: toiseksi vanhin kolmestatoista sisaruksesta, köyhien maanviljelijävanhempien lapsi. Vanhempien, joilla ei ollut tarjota lapsilleen mahdollisuuksia materiaaliseen hyvinvointiin.

Jakamisen taidon opin jo varhain. Jaoin huoneen serkkuni kanssa, jonka isä oli kuollut. Meidän kätemme kurottelivat uswaksi kutsuttua maissipuuroa rinnakkain.

Vanhempieni kanssa opin elämään, kasvamaan mieheksi, itsenäistymään, kohtaamaan yön pimeyden. Toisaalla ystävät, itseäni vähän vanhemmat, opettivat pyydystämään heinäsirkkoja ja pikkulintuja, vääntämään rautalangasta leluautoja, ja taitavaksi tunnustetut villisikojen ja jänisten metsästäjät näyttivät minulle ammatinsa alkeita.

Koskaan en pikku kylässämme kuullut puhuttavan "tietotaidon siirtämisestä" tai muista, kalliilta kuulostavista asioista.

Siinä pienessä kylässä, jonne vieläkin kaipaan, opin rakastamaan ja antamaan odottamatta mitään vastineeksi.

***
Ruohonjuuritason köyhyys on ollut minulle tuttua kehdosta alkaen. Mutta koskaan en meidän heikossa ja toimeentulonsa suhteen sääolosuhteista riippuvaisessa yhteisössämme nänhyt lapsen kuolevan nälkään vanhempien köyhyyden takia.

Koskaan en nähnyt lasta hylättynä, ilman että kukaan huolehtisi hänestä, antaisi ruokaa. Koskaan en nähnyt tilannetta, jossa nuorilta kiellettäisiin mahdollisuus oppimiseen resurssien puutteeseen vedoten.

Isoisäni viljeli maata, joka vuosi kolmea, neljää peltoa, reilun hehtaarin kokoisia jokainen. Välillä sato jäi surkeaksi.

Muistan yhden vuoden, jolloin kuivuus oli niin paha, ettei pellon kasteluun ollut muuta nestettä kuin paahtavan kuumuuden ihostamme kirvoittama hiki.

Puoli tusinaa maissintähkää, jokunen kilo papua, yksi pellollinen kitkerää maniokkia, vähän tätä, vähän tuota – siinä kaikki mitä isoisä Titasse onnistui keräämään pelloilta koko satokauden kestäneen rankan työnsä tuloksena.

Sinä vuonna tulevaisuuden peitti pelottava, synkkä varjo. Nälkä. Todellinen nälkä.

Meillä oli onnea. Jotkut perheet menettivät kaiken, siemenvilja mukaan luettuna. Niin kävisi isoisällenikin vielä tulevaisuudessa, tulvien takia.

Kuivuuden vaivatessa meillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin syödä suuri osa siitä siemenviljasta, jota olisi tarvittu seuraavan vuoden kylvöön, riskeerata seuraavakin sato. Vain muiden apu voisi meidät silloin pelastaa.

Ei ollut kuin yksi vaihtoehto. Pyysimme lainaa, jonka naapurit heti antoivatkin.

Isoisäni mietti kylvöä tarkkaan: minne kylvää niin, että sadon menettäminen olisi mahdollisimman epätodennäköistä. Valinnan olisi luullut olevan helppo, sillä vanhus tunsi peltonsa hyvin.

Vaikka siementen lainaaminen oli tavallinen käytäntö, en muista että koskaan, edes pahimpien kuivuuksien tai tulvien aikaan, kukaan yhteisöstämme olisi joutunut maksamaan velkaansa pois ruokavarastonsa viimeisiä siemeniä myöten.

Kaikki kuitenkin maksoivat aina velkansa.

***
Afrikkalaisten yhteisöissä kuvio on ollut tuttu kautta historian. Solidaarisuus, yhteistyö ja kaupankäynti ovat kaikki osia hienosyisestä keskinäisen riippuvuuden verkostosta, jossa otetaan huomioon niin puute kuin eri jäsenten erilaiset taloudelliset mahdollisuudet.

Jokin aika sitten Keniassa vieraillessani palasivat mieleeni muistot lapsuuteni kylästä - ja huomasin, etteivät positiiviset muistikuvat ole pelkkää ajan kultausta.

Pienellä kaiholla muistelen kenialaisen pastori Karanjan sanoja, kun hän kertoi, miten hänen lapsuudessan kyläläiset olivat käyneet yhteisvoimin kwasihiorkoria, lasten terveyttä uhkaavaa proteiininpuutosta vastaan.

"Kuullessaan, että monipuolinen ruokavalio voisi estää lasten kuolemat, päättivät kyläläiset avata kotiensa ovet. Me lapset saimme syödäksemme papuja yhdessä talossa, 'tchapatea' toisessa. Niin pysyimme hengissä", Karanja kertoo, äänessään yhtä aikaa vaatimattomuutta ja ylpeyttä.

Kaikista hyvistä puolista huolimatta kehityksen edellytysten puute on ajanut monet nuoret hylkäämään kotikylänsä ja lähtemään etsimään parempia olosuhteita: elämää jossa on mahdollisuus koulutukseen ja palkkatyöhön.

***
Muistan hyvin sen päivän, kun itse jätin kotikyläni. Taakse jäivät lapsuusajan kaverit ja vanhempani. Edessä kangasteli kehittynyt yhteiskunta, josta olin kuullut puhuttavan - ja jonka osaksi halusin tulla.

Laiha kroppani maantienvärisiin vaatteisiin puettuna suuntasin kurssini kohti pääkaupunkia, mieleni unelmista väärällään. Siellä, niin kerrottiin, kaikki olisi erilaista.

Kaupunki oli yhteisö, jossa mahdollisuudet olivat moninkertaisia ja joka katsoi kauas - suureen maailmaan.

Mutta pian opin myös erot.

Toisin kuin kotikylässäni, ihmisen arvo mitataan muuten kuin kyvyllä ja halulla vähentää yhteisön haavoittuvuutta yhteisen kriisin edessä. Tärkeintä on oma itse, oma menestys.

Yhdessäkään afrikkalaisessa kylässä ei ole mahdollista elää eristyksissä muusta yhteisöstä. Siitä pitää huolen toisaalta niukkuuden jakamisen pakko, toisaalta jäsenten keskinäinen yhteenkuuluvuuden tunne, joka syntyy kun pyritään varmistamaan yhteinen hyvinvointi - niin henkinen, sosiaalinen kuin taloudellinenkin.

Kuitenkin nämä tavat ja arvot ovat jäämässä kehityksen jalkoihin.

Se, että muualta tuodaan kehityksen malleja, jotka eivät arvosta paikallista kokemusta, on tehokas jarru mille tahansa ihmisten oloja parantamaan tarkoitetulle ohjelmalle kolmannessa maailmassa.

Jokaisessa yhteisössä on olemassa omat sisäiset lakinsa ja tapansa, jotka pitää ottaa huomioon, kun yhteisön elämää yritetään parantaa. Ohjelmia laadittaessa on muistettava ihmiset. Parhaat tulokset saadaan, jos kehitystä ohjaillaan paikallisella tasolla.

Toisaalta yksikään perhe, yhteisö tai valtio ei pysty selviämään eristyksissä, ilman mitään yhteyttä muihin kansoihin. Kolmannen maailman kehitys edellyttää ulkomaista pääomaa, parempia mahdollisuuksia saada tuotteita markkinoille - sekä mahdollisuuden neuvotella hinnoista.

Kolmannen maailman tukijoiden pitäisikin hiljalleen kääntää katseensa pois sosiaalisektorilta ja alkaa tukea kehitysmaiden omaa tuotantoa. Paikallinen maatalous ja teollisuus eivät pysy hengissä ilman ulkoista tukea.

Jotta paikallista tuotantoa voitaisiin tukea nykyistä enemmän, kehitysmaiden viranomaisilla pitäisi olla enemmän päätösvaltaa oman tulevaisuutensa suhteen. Vasta silloin paikalliselle osaamiselle annetaan sille kuuluva arvo ja kaupankäynnistäkin tulee solidaarista - niin kuin kotikylässäni.


Kirjoittaja on mosambikilainen toimittaja, joka toimii aktiivisesti Grupo de Dividassa, mosambikilaisessa velkakysymyksiin keskittyvässä järjestössä.