Vieraskolumni

Sisäpihalla

Kun ajatus veljeydestä ei riitä.
Marie Kajava
2.11.2015

Helsinki, Suomi, Eurooppa, lokakuun loppupuolella vuonna 2015.

On jäätävän kylmä ilta. Farkkuihin ja pusakkaan pukeutunut nuori mies kävelee katua pitkin portille, räplää taskujaan ja jää hetkeksi odottamaan. Hän näppäilee puhelintaan. Keski-ikäinen, bisnesasuun pukeutunut mies tulee salkku heilahdellen, katsoo nuorta miestä, avaa portin ja menee sisään. Myös nuori mies livahtaa portista.

Miehet kulkevat peräkkäin läpi käytävän kohti sisäpihaa. Keski-ikäinen mies kääntyy kurkkaamaan oikean olkansa yli takana tulijaa, hetken kuluttua vasemman. Sitten hän kääntyy taas katsomaan oikean olkansa yli, ja vasemman. Vielä kerran hän kurkistaa oikean olkansa yli takana kulkevaa nuorta miestä.

Seuraavaksi miehistä vanhempi pysähtyy. Hän päättää tehdä pienen, halkaisijaltaan noin viiden metrin kokoisen ympyrän talonyhtiön sisäpihalla ja katsoo samalla nuorta miestä, joka kulkee kohti sisäpihan rapun ovea.

* * *

Ihmisoikeudet ovat erottamaton osa nykyistä ajattelumaailmaa. Me haluamme ajatella itsemme oikeudenmukaisuuden, vapauden ja rauhan kappaleina ja välittäjinä. Niin on universaalisti oikein ja niin turvataan meille kaikille ihmisarvoinen elämä.

Monet meistä liikuttuvat, kun kuulevat vuonna 1948 hyväksytyn Ihmisoikeuksien kansainvälisen julistuksen ensimmäisen artiklan, jonka mukaan kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja arvoltaan sekä oikeuksiltaan tasavertaisina. Artiklan mukaan meille on annettu järki ja omatunto, ja meidän on toimittava toisiamme kohtaan veljeyden hengessä.

* * *

Vanhempi mies ottaa tiukan otteen salkustaan, hänen hengityksensä huuruaa, kun hän katsoo taakseen kadulle ja sitten ovelle. Kuluu puoli minuuttia. Hän ottaa kännykkänsä esiin ja on aikeissa soittaa. Myös nuori mies koettaa rapun oven edessä soittaa jollekulle, mutta ei saa vastausta. Hän kääntyy lähteäkseen.

Ei sanaakaan.

Vanhempi mies seuraa nuoremman kulkua askel askeleelta. Kun nuori mies on avannut portin, astunut takaisin kadulle ja sulkenut portin takanaan, vanhempi mies laittaa kännykän takaisin salkkuunsa ja menee samaisen rapun ovelle, jolla nuori mies odotti. Hän ottaa avaimet taskustaan, avaa oven ja sujahtaa sisään rappukäytävään.

* * *

Mietin usein Mahatma Gandhia, joka toisen maailmansodan aikoihin nähdessään YK:n ihmisoikeusjulistuksen luonnoksen, piti sitä hienona mutta riittämättömänä: siitä puuttuivat oikeuksien rinnalla kulkevat velvollisuudet.

Ajatus oikeuksista nojaa paljossa juurikin ihmisen järkeen ja omatuntoon. Siihen, että me sekä ajattelemme, puhumme että myös toimimme oikein. Ihmisoikeuksien toteutumista valvotaan monin kansainvälisin elimin, jotta oikeudet eivät jää kansainvälisiksi sopimuspapereiksi tai päässä hulmuaviksi ideaaleiksi.

Mutta kukaan ei valvo koko ajan ja kaikkea miniatyyrisella asfalttitasolla. Jotta ihmisoikeudet toteutuisivat arjessa, on harjoitettava viisautta, oikeudenmukaisuutta ja empatiaa, sillä kulman takana väijyy riski, että ihmisen tajuntaan astuvat pelot, ennakkoluulot, rasismi ynnä muut.

Juuri ne kuiskailevat korvassa, kun ihminen jättää lajitoverinsa jäätävälle pihalle. Silloin ajatus veljeydestä ei riitä. Tarvitsisiko ihminen silloin tuekseen jotain järeämpää, kuten selkeän velvollisuuden toimia toista kohtaan oikein?

Kun Eurooppaan saapuu pakolaisia, kyse ei ole valinnasta tai hyväntekijyydestä vaan kansainvälisistä sopimuksista, jotka velvoittavat auttamaan sotaa tai muuta vainoa pakenevia ihmisiä. Tuo velvollisuus koskee valtioita. Toivoisin, että se koskisi myös yksittäisiä ihmisiä.

* * *

Noin kahden tunnin kuluttua nuori mies tulee punahupparisen miehen kanssa portista sisään. Miehet hytisevät, punahupparisella miehellä on kädessään Alepan muovikassi.

Viereisen rapun naapuri, joka on nähnyt aiemmin tapahtuneen, on viemässä roskia ja tervehtii miehiä. Hän sanoo englannin kielellä, että ”You found each other”, löysitte toisenne. Miehet hymyilevät, punahupparinen vastaa englannin ja ranskan kieltä sekoittaen, että "He forget the clé."

Niinpä, kuka meistä ei unohtaisi joskus avainta kotiin.

Marie Kajava on vapaa kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.