Vieraskolumni

Sirkuttavat päämiehet

Lady Gagaa ja Hugo Chávezia ei yhdistä vain suuri show, vaan myös rohkeus kommunikoida suoraan kannattajilleen.
Olli Seuri
20.2.2012

Viimeisen reilun vuoden aikana on kohistu siitä, että valtioiden päämiehet ovat avanneet Twitter-tilejä: Hugo Chávez twiittasi! Paul Kagame vastasi viestiini! Tarja Halonen toivotti presidenttiehdokkaille onnea!

Näyttäisi siltä, että perinteisesti etäisinä pidetyt valtioiden johtajat ovat laskeutumassa kansan pariin — ainakin siellä täällä bittimaailmassa. Toki moni poliitikko kohtaa kansalaiset edelleen vain pakon sanelemana, mutta se ei johdu työn arvovaltaisuudesta tai kiireellisyydestä, vaan omista valinnoista.

2010-luvulla uutisen ei pitäisi olla se, että presidentti avasi Twitter-tilin, vaan se mitä ja miten tuo valtionjohtaja twiittaa. Medioituneessa yhteiskunnassa kärkipoliitikot ovat establishmentin supertähtiä — pöytälaatikkonsa avanneita julkkiksia, joiden suosiosta äänestetään muutaman vuoden välein. Mielikuvat ovat spektaakkelinomaisessa maailmassa vähintään yhtä tärkeitä kuin sisältö.

***

Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman kampanjatiimi on tehnyt Obamasta politiikan Lady Gagan sosiaalisessa mediassa. Nyt Obaman ajatukset saavuttavat 12,5 miljoonaa ihmistä hetkessä. 140 merkkiä ja sanoma terveydenhuoltouudistuksesta on perillä.

Pelkkä kampanjointi ei silti riitä, sillä sosiaalisessa mediassa tarvitaan myös kekseliäisyyttä ja huumoria: Herman von Rompuy (tai hänen tiiminsä) teki EU:n presidentintehtävistä hetkessä hiukan uskottavamman twiittaamalla kuvan kanssa, että vaihtaa puhelinnumeroita Henry Kissingerin kanssa. Nyt maailma tietää kenelle soittaa, kun Eurooppaa tavoitellaan.

Kolumbian ex-presidentti Álvaro Uribe on Twitter-kirjoittelullaan rikkonut pariakin kirjoittamatonta sääntöä. Ensinnäkään hän ei ole vetäytynyt politiikasta taka-alalle, kuten entisen presidentin tulisi. Toisekseen hän puolustaa hallintonsa kiistanalaista politiikkaa mitä kiukkuisimmalla tavalla juuri Twitterin välityksellä. Seuraaja jää koukkuun hänen viesteihinsä tavalla, joka on viihteelle tyypillinen — oli sitten puolesta tai vastaan.

Uriben patsastelu virtuaalipalatsissa on tosin saanut istuvan presidentin Juan Manuel Santosin toteamaan, että ainakin hän aikoo antaa seuraajansa tehdä työnsä rauhassa.

***

Twitterin seuratuimpien listat paljastavat jotain samaa kuin internetin klikatuimmat nettiuutiset. Paljaan pinnan lisäksi ihmiset hamuavat lähelle "tähteyttä" — naapurin Juuson päivityksen rinnalla on mukava nähdä mitä suosikkinäyttelijä tai -urheilija ovat halunneet maailmalle kertoa.

Twiittausten tyhjänpäiväisyys ei kuitenkaan tee itse kommunikaatiosta turhaa — ei juoruaminenkaan mitätöi puhumisen tarvetta. On vain tunnettava viestintäalustat sekä osattava valita viesti kohdeyleisön mukaan. Ja poliitikkoja koskee sama kuin julkkiksia: kun tarjolla on yksi tasa-arvoinen tapa kommunikoida portinvartijoiden ohi suurelle joukolle, joka haluaa vastaanottaa viestin ja mahdollisesti jopa jakaa sitä lähipiirille, niin miksi jättää tuo mahdollisuus käyttämättä?

Ehkä siksi, että etäisyys omaan yleisöön antaa kuvan vanhasta arvovallasta. Tai sitten vain siksi, että nokkeluus tai rohkeus eivät riitä. Toripoliitikolle saattaa riittää, että ilmestyy paikalle ja nyökyttelee oikeassa kohdassa, mutta sosiaalisessa mediassa sillä ei pitkälle pötkitä.

Kirjoittaja on toimittaja, jonka palkkakuitissa lukee useimmiten Yleisradio. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.