Vieraskolumni

Sikaa säkissä

Todella suuret asiat on Suomessa aina päätetty pienissä piireissä. EU:n perustuslain hyväksyminen kansanäänestyksellä soisi oivan tilaisuuden korjata tätä epäkohtaa.
Matti Wuori
8.6.2003



Usein kuulee väitettävän, viimeksi kai kansanedustaja Jari Vilénin suulla, että "eduskunnan velvollisuus ja tehtävä on käyttää sitä päätösvaltaa, joka sille on perustuslain nojalla suotu".

Suomen uudessakaan perustuslaissa vain ei ole mitään säännöksiä siitä, miten niin sanottuja suvereenisuusoikeuksia voidaan luovuttaa ylikansallisiin sfääreihin.

Perustuslain tärkeässä ensimmäisessä luvussa ei ylimalkaan ole viittausta Suomen EU-jäsenyyteen, joka mainitaan ensi kertaa vasta kansainvälisiä suhteita käsittelevässä kahdeksannessa luvussa. Valtiosäännön perusperiaatteisiin sen sijaan kuuluu yhtäältä kansan suvereenisuus ja toisaalta kansainvälisyys:
"Suomi osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön rauhan ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sekä yhteiskunnan kehittämiseksi." (PeL 1.3 §). Sotilaallinen liittoutuminen ei hevin mahdu näihin raameihin.

***

Kansanvalta nojautuu meillä toki niin sanottuun edustukselliseen demokratiaan.Se ei kuitenkaan oikeuta sen enempää eduskuntaa kuin valtioneuvostoakaan luovuttamaan valtiolle kuuluvaa olennaista toimivaltaa vieraalle valtiolle tai ylikansalliselle yhteisölle. Tässä kuvaan tulevat myös presidentin oikeudet puolustusvoimien ylipäällikkönä. Kaiken kaikkiaan lienee riidatonta, että perustuslaki ei salli vieraan sotavoiman maahantuloa, eikä myöskään suomalaisen sotavoiman alistamista ulkomaiseen johtoon.

Euroopan unionia luonnehditaan täysivaltaisten valtioiden liitoksi. Tätä ajatusta pönkitetään niin sanotulla Kompetenz-Kompetenz –periaatteella: niin kauan kuin jäsenmaat voivat viime kädessä itse päättää, mitä toimivaltaa ne ovat valmiita luovuttamaan unionille, ne ovat ainakin muodollisesti vielä suvereeneja toimijoita – siinäkin tapauksessa että koko periaate jäisi lopulta pelkäksi viikunanlehdeksi.

Unionin perustuslaki tulee muuttamaan tämänkin asetelman, aivan siitä riippumatta, kuinka pitkälle menevään yhteisen puolustuksen siinä avataan tie. Jo nyt on selvää, että EU saa oikeuden tehdä kansainvälisiä sopimuksia jäsenmaiden puolesta.

Määräenemmistöpäätösten merkittävä laventaminen tietää taas sitä, että Suomikin voi tulla sidotuksi sellaisiin sitoumuksiin joita se itse vähemmistönä vastustaa.

Eduskunnan oikeus myötävaikuttaa Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden syntymiseen ei voi ulottua tällaiseen toisen asteen avoimeen valtakirjaan. Perustuslaissa on vieläpä ehdottomasti säädetty, etteivät tällaiset velvoitteet saa vaarantaa valtiosäännön kansanvaltaisia perusteita.

***

Todella suuret asiat on Suomessa aina päätetty pienissä piireissä. Tätä demokratiavajetta EU:n elitistinen toimintatapa ja nopea päätöksentekorytmi ovat osaltaan vain syventäneet. Edes koko hallituksen EU-ministerivaliokunta ei välttämättä ole enää tarkoin selvillä, missä milloinkin mennään, saati että unionissa tehtäville ratkaisuille ehdittäisiin hankkia laaja kansanvaltainen tuki.

EU:n perustuslain hyväksyminen soisi oivan tilaisuuden korjata tätä epäkohtaa.

Useimmissa EU-maissa – sellaisissakin joissa perustuslaki ei sitä vaadi – aiotaan asiasta järjestää kansanäänestys, joka on luontevasti liitettävissä vaikkapa ensi kesän EU-vaalien yhteyteen. Jo tietoisuus kansanäänestyksestä olisi omiaan vilkastuttamaan aneemista ja ylätason ehdoilla käytyä "EU-keskustelua".

Sitova kansanäänestys edellyttäisi perustuslain muuttamista. Neuvoa-antava referendum olisi kuitenkin toteutettavissa säätämällä siitä erillislaki (ns. lex in casu), kuten liittyessämme EU:hun.

Kokemus voisi hälventää kansanäänestyksiin kohdistuvaa pelkoa ja vauhdittaa niiden omaksumista pysyväksi – ja myös sitovaksi – osaksi muutoin huolestuttavasti hiipumassa olevaa suomalaista kansanvaltaa.

Kirjoittaja on asianajaja ja Euroopan parlamentin jäsen, joka on toiminut Kansainvälisen juristikomission Suomen puheenjohtajana ja Greenpeace Internationalin puheenjohtajana.