Vieraskolumni

Seuraavaa kriisiä odotellessa

Talouden mittarit näyttävät nyt siltä, että seuraava rahoitusmarkkinakriisi on jo nurkan takana. Kyse on vain siitä, milloin ja mihin maailmantalouden osaan se iskee.
Christer K. Lindholm
9.2.2016

Jo kahdeksatta vuotta korkotaso on ollut poikkeuksellisen alhainen koko maailmantaloudessa. Velkaantuneille valtioille, yrityksille ja kotitalouksille tämä on tietenkin ollut suuri helpotus, mutta samalla ennätyksellisen alhaiseen korkotasoon liittyy myös huomattavia riskejä.

Jos vanhat ennusmerkit pitävät paikkansa, pitkään jatkuva alhaisen korkotason jakso johtaa nimittäin ennemmin tai myöhemmin uuteen rahoitusmarkkinakriisiin.

Syksyllä 2008 Yhdysvalloista alkanutta niin sanottua subprimekriisiä edelsi juuri tällainen poikkeuksellisen pitkä alhaisen korkotason jakso, joka sai alkunsa niin sanotun dotcom-kuplan, eli uusien internetyritysten osakkeiden huikean yliarvostuksen, puhkeamisesta 1990-luvun lopulla, joka sai Yhdysvaltain keskuspankin ratsastamaan apuun korkoja alentamalla. Korkotaso oli edelleen suhteellisen alhaalla kun seuraava katastrofi jo iski: syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 lamaannutti hetkeksi Yhdysvaltain talouden, pakottaen keskuspankin alentamaan korkotasoa entisestään.

Tällä kertaa koronalennustalkoisiin liittyivät mukaan niin Euroopan keskuspankki kuin useimmat muutkin rikkaiden maiden keskuspankit. Alhainen korkotaso auttoikin Yhdysvaltain talouden toipumaan lamaannuksestaan varsin nopeasti – mutta samalla se siivitti vuoden 1999 paikkeilla alkanutta asuntohintojen voimakasta nousua uusiin korkeuksiin.

* * *

Rahapolitiikassa pätee siis mitä suurimmassa määrin vanha sanonta, jonka mukaan tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla: vaikka korkotason alentamiselle olisi olemassa kuinka hyvät reaalitaloudelliset perustelut tahansa, se johtaa herkästi uuteen omaisuusarvojen kuplaan, joka puhjetessaan laukaisee uuden kriisin. Mutta mihin alhaisten korkojen ja rahoitusmarkkinakriisien välinen syy-yhteys oikein perustuu?

Ensinnäkin kaikkein turvallisimpien sijoitusvaihtoehtojen, kuten korkeimman luottokelpoisuusluokituksen valtio-obligaatioiden, tuotto on alhaisen korkotason ajanjaksoina hyvin alhainen, usein jopa inflaatiovauhtia alhaisempi mikä tarkoittaa negatiivista reaalituottoa (reaalituotto on niin sanotun nimellisen tuoton, esimerkiksi valtio-obligaation antaman vuosikoron, ja inflaation välinen erotus). Tämän seurauksena monet sijoittajat siirtävät varansa turvallisista mutta tuottamattomista sijoituksista riskipitoisempiin vaihtoehtoihin, kuten osakkeisiin tai kiinteistöihin.

Jos sijoitukset tässä yhteydessä keskittyvät liikaa johonkin yksittäiseen sijoituskohteeseen (esimerkiksi kiinteistömarkkinoille kuten kävi ennen vuoden 2008 kriisiä), seurauksena on useimmiten hintakupla eli hintatason nousu epärealistisen korkealle tasolle.

Toiseksi alhainen korkotaso kannustaa sijoittajia käyttämään entistä enemmän lainarahaa sijoitustensa rahoittamiseksi. Lainarahan osuutta lisäämällä – ammattikielellä ”vivuttamalla” – saadaan helposti huomattavan korkea tuotto omalle pääomalle niin kauan, kun hinnat ovat nousussa. Jos esimerkiksi sijoitusrahasto sijoittaa 100 miljoonaa omaa pääomaa ja 900 miljoonaa lainarahaa kiinteistöihin, jo kymmenen prosentin arvonnousu antaa muhkean 100 prosentin tuoton omalle pääomalle (0,10 x 1 000 000 000 = 100 000 000).

Juuri tässä piilee kuitenkin myös vivuttamisen riski: jos esimerkkitapauksessa hinnat kääntyvätkin laskuun, jo kymmenen prosentin lasku riittää pyyhkäisemään sijoitusrahaston oman pääoman olemattomiin.

* * *

Tämän hetken tilanteeseen liittyy vielä kolmas riskitekijä, eli reaalitalouden suhteellisen vaisu investointitoiminta, minkä seurauksena yhä suurempi osa maailman rahoitusmarkkinoilla liikkuvasta pääomasta ohjautuu finanssikeinotteluun pikavoittojen toivossa. Ja pikavoitoilla on se ikävä piirre, että ne saattavat käden käänteessä muuttua huomattavan suuriksi pikatappioiksi.

Kyse on siis enää lähinnä siitä, milloin ja mihin maailmantalouden osaan seuraava rahoitusmarkkinakriisi iskee. Valitettavasti näyttää kuitenkin jo nyt melko varmalta, että se tulee koettelemaan erityisen ankarasti raaka-aineviennistä riippuvaisia kehitysmaita. Jos halvan lainarahan aikoina pääoma hakeutuu riskipitoisiin sijoituksiin, tilanne on täysin päinvastainen kriisin aikana: silloin pääomavirrat kääntyvät jälleen kohti kaikkein turvallisimpia sijoitusvaihtoehtoja. Tällaisessa tilanteessa vähemmän luottokelpoiset kehitysmaat voivat saada tarvitsemansa lainat vain kompensoimalla luottoriskejä entistä korkeammalla korolla. Yhdessä jo kolmatta vuotta laskussa olevien raaka-ainehintojen kanssa tämä puolestaan tarkoittaa, että ulkomaanvelan hoitokustannukset nielevät yhä suuremman osan talouden jo ennestään niukoista resursseista.

Ikävä kyllä, seuraava rahoitusmarkkinakriisi ei myöskään taida jäädä viimeiseksi. Ellei se sitten osoittaudu niin vakavaksi, että kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden suitsemiseksi aletaan vihdoinkin harkita muitakin kuin puhtaasti kosmeettisia toimenpiteitä.

Christer K. Lindholm on taloustieteen tutkija ja vapaa kolumnisti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.