Vieraskolumni

Selvitään yhdessä

Pakistanin maanjäristyksessä vuonna 2006 kuoli 70 000 ihmistä ja 3,5 miljoonaa jäi kodittomaksi. Minulla oli heille aikaa vain kolme vaivaista, sydäntäsärkevää päivää. Sekin oli parempi kuin ei mitään.
Ann-Christine Marttinen
9.2.2010

marttinen.jpg

Täyteen lastattujen kuorma-autojen jono jyrisi tammikuussa 2006 kohti Pohjois-Pakistania. Oli kulunut neljä kuukautta maanjäristyksestä, jossa kuoli 70 000 ihmistä ja 3,5 miljoonaa jäi kodittomaksi.

Seurasin, kun kuorma-autot pysähtyivät Shohal Najafin telttaleiriin. Armeijan sotilaat komensivat ihmiset maahan istumaan. Autoista purettiin lämmittimiä. Ihmisillä oli pienet pahvilaput, joissa luki teltan numero. Yksi kerrallaan heidät huudettiin pöydän luo, missä sotilas kirjasi jokaisen luovutetun lämmittimen. Leirissä asui 1273 kaikkensa menettänyttä ihmistä.

Sotilaat hytisivät kylmässä ja jäivät mielellään juttelemaan. Olin aikoinani toiminut Pakistanissa opetustehtävissä, enkä tarvinnut tulkkia. Kerroin heille rouvasta, joka oli Suomen Laitilassa kutonut leirien lapsille 250 paria sukkia. Toin ne matkatavaroissani.

"Eikä hän edes tuntenut näitä lapsia!" ihmettelivät sotilaat.

Herra Bahtnawas oli tullut auttamaan sotilaita tavaran jakelussa. Hänellä oli komea parta ja sinivalkoinen villahattu päässä. Avustusvaatteisiin kääriytyneistä ihmisistä ei erottanut, kuka oli vuoristokylän lukutaidoton paimen, kuka englannin kirjallisuuden maisteri. Kaikkia yhdisti lokakuun kahdeksas päivä 2005. He asuivat vieri vieressä teltoissa avustuksien varassa.

"Minun kodistani jäi jäljelle vain marmorinen pikari, viisi kuppia ja lautasta ja jääkaappi", totesi Bahtnawaz.

"Tule, näytän sinulle koulumme. Olen vararehtori. Yritämme saada telttojen välissä vilistävät lapset kouluun. Kutsumme lukutaidottomat äidit katsomaan, miten koulu toimii. Jos lapset saadaan kouluun, katastrofista voi syntyä jotain hyvää."

Koulu merkitsi myös sitä, että lapset saivat käsitellä maanjäristystä ja menetyksiään turvallisessa ympäristössä. Monet lapset tarrautuivat peloissaan vanhempiinsa ja olivat hankalia. Paineiden uuvuttamat vanhemmat hermostuivat ja uhkailivat lapsia uudella maanjäristyksellä, elleivät nämä tottele.

***

Kuljin telttojen välissä ja keskustelin ihmisten kanssa. Naisten ja lasten punaisiksi rohtuneet kädet tarttuivat omiini.

Pelastuivatko perheenjäsenesi? oli jokaisen tapaamisen ensimmäinen kysymys.

"Kaikki kuolivat paitsi minä", vastasi pieni koululainen.

"Jumala on vihainen. Olemme eläneet väärin", pohti mies.

"Ei Jumala ole sellainen", yritän lohduttaa.

He tarvitsivat jonkin selityksen. Puhe mannerlaatoista ei vakuuta. Miten voi lohduttaa? En voi heti valokuvata, kirjoittaa juttua ja lähteä pois. Minulla oli heille aikaa vain kolme vaivaista, sydäntäsärkevää päivää. Sekin on parempi kuin ei mitään.

Koskaan aikaisemmin Pakistanin historiassa ei kansa ollut osoittanut niin valtavaa yhteisvastuuta. Ihmiset toivat vaatteita ja huopia keräyspisteisiin. Yksityiset kansalaiset toimittivat sairaaloihin valmiiksi keitettyä ruokaa, maitoa ja hedelmiä. Lääkäreitä ja sairaanhoitajia matkusti tuhoalueelle.

Mutta hyväntekeväisyys ei riitä. On kaikin keinoin taisteltava apatiaa vastaan. Muuten saattaa käydä niin, että kaiken katastrofin lisäksi syntyy kansanryhmä, joka on koko ajan käsi ojossa.

Kun autonkuljettaja Kamran vei vapaaehtoisryhmän kanssa eräälle leirille suurissa sammioissa valmiiksi keitettyä ruokaa ja pyysi leiriläisiä auttamaan ruoan jakelussa, nämä vastasivat, että ovat liian surullisia tehdäkseen työtä.

"Sinä päivänä jaoimme ruoan paikalliselle lapsiryhmälle. Siitä syntyi iso parku", naureskeli Kamran. "Seuraavana päivänä apujoukkoja löytyi."

***

Nyt on sitten vuorossa Haiti, massiivisuudessaan hirvittävämpi kuin Pakistan, mutta yksityisen ihmisen tragedia on yhtä valtava. Viiden ja puolen vuoden jälkeen Pakistanin vuorilla asuu YK:n mukaan enää vain 165 perhettä väliaikaisessa kodissa.

Miltä Haiti näyttää vuonna 2015? Jaksammeko muistaa uhreja vielä silloin? 

"Kuka puhui Haitista ennen kuin luonnon raivo iski sen pääkaupunkiin 12. tammikuuta", kysyi kolumnissaan kuubalainen kirjailija Leonardo Padura Fuentes. "Kuka muisti Haitia ja sen loputonta kärsimystä?"

Onko edellisistä katastrofeista opittu mitään? Kilpailu vallasta ja rahasta on nytkin tosiasia. Pakistanin vuoristossa kaikki auttajat halusivat näkyä. Telttakylät rakennettiin teiden varsille, ylläpitäjien logot ja liput heiluivat siellä muun muassa lehdistöä varten. Taistelu sponsoreiden ja yksityisten avunantajien rahoista oli kiivasta.

Suomalainen Anna M. Pont YK:n Habitat-järjestöstä totesi, että lahjoittajat olivat kiinnostuneempia rakennuttamaan ihmisille taloja kuin tukemaan heidän oma-aloitteista jälleenrakentamistaan, joka vie aikaa mutta kunnioittaa ihmisen itsemääräämisoikeutta. Mikään ei ole niin palkitsevaa kuin oman talon rakentaminen.

Zahid Amin esitteli Muzzaffarabadissa Anna Pontille rakennustyömaataan. Maanjäristyksiä kestävän uuden talon rakennustarvikkeet oli juuri tuotu paikalle. Zahidin vaimo tuli väliin ja sanoi: "Älä puhu hänelle. Puhu minulle. Minä suunnittelin talon."

Kun naiset saavat takaisin toimintakykynsä, miestenkin elämä normalisoituu.

Kirjoittaja on filosofian maisteri ja toimi opetustyössä Pakistanissa Suomen Lähetysseuran kautta vuosina 1976-87. Kepan verkkokolumneissa esitetyt mielipiteet ovat henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.