Vieraskolumni

Self help -terroristi tarvitsee alamaisen

"Yksilön vastuuta" käytetään lähinnä tunnepitoisena argumenttina vallan ja resurssien tasapuolisempaa jakoa vastaan.
Emilia Kukkala
24.2.2014

Perustuloa vastustetaan enimmäkseen "yksilön vastuu” -argumentilla, vaikka oikeasti perustulo johtaa yksilön suurempaan riippumattomuuteen systeemistä.

Hiljattain eräässä seminaarissa kuulin perustulokokeilusta Namibian Otjiverossa. Hankkeen puuhamies kertoi kokeilun vähemmän yllättävät tulokset pähkinänkuoressa: Perustulon vaikutukset olivat kaikin tavoin positiiviset. Välttämättömiin elämän edellytyksiin, kuten inhimilliseen asumukseen, ruokaan ja lääkkeisiin, oli lopultakin varaa. Lapset laitettiin kouluun, ihmiset alkoivat pitää omia puutarhoja. Itsensä työllistäminen ja pienyrittäjyys lisääntyivät, työttömyys ja rikollisuus vähenivät.

Samansuuntaisia kokemuksia on myös Intian perustulokokeilusta. Ihmisten keskinäinen yhteistyö lisääntyi huomattavasti. Kalastajat perustivat osuuskuntia, kylissä tehtiin yhteisesti kaikkien kannalta hyödyllisiä päätöksiä muun muassa veden käytöstä ja autettiin toisia suurissa kuluerissä, kuten häiden järjestämisessä. Jengi dokasi vähemmän. Ansiotyöstä siirryttiin omavaraisuuteen.

Todellisuudessa perustuloa vastustetaan juuri siksi, että kyllä yksilö aina ilman järjestelmää pärjää, mutta järjestelmä ei koskaan ilman yksilöä, epämuodollisia yhteisöjä ja kaikkea sitä, mitä ihminen on ja tekee kapitalistisen logiikan ulkopuolella, sen eteen ja siltä paossa.

* * *

En tiedä, onko vanhakin keksintö jakaa yhteiskunnalliset argumentit sen mukaan, korostavatko ne yksilön vai yhteiskunnan vastuuta. Joka tapauksessa se on pöhkö ja puusilmäinen keksintö.

Esimerkiksi vasemmalla ei kuulemma yksilöllä ole vastuuta ollenkaan. Se onkin metka väite, sillä useimmat tuntemani vasemmalle kallistuneet tuntuvat kantavan vastuuta vähän kaikesta ja vähän liikaa.

Moni oikeistolaista ideologiaa kannattava taas on kiinnostunut lähinnä omasta hyvinvoinnistaan ja sen maksimoimisesta keinolla millä hyvänsä. Hän toki tavallaan ottaa vastuuta itsestään – mutta usein muiden kustannuksella, vaikkei hän itse sitä myönnäkään. Hänen toimintatapaansa ei voida ulottaa yleiseksi normiksi.

Toisten mielestä siis yksilö on vastuussa myös muista ja ympäristöstään, toisten mielestä vain itsestään. Jostakin käsittämättömästä syystä jälkimmäinen on se, jota kutsutaan vastuullisuudeksi.

Miltei poikkeuksetta, kun puhutaan vastuusta, ovat kaikki muut yksilöt kerrassaan vastuuttomia ja minä yksin tässä vastuullinen yhteiskunnan tukipilari. Joka ei todellakaan suostu näkemään omia etuoikeuksiaan ja jos näkeekin, niin ainakaan ei myönnä.

”Yksilön vastuuta” käytetäänkin lähinnä tunnepitoisena argumenttina vallan ja resurssien tasapuolisempaa jakoa vastaan.

* * *

Jotenkin pidän vallankäytön ruotimista hedelmällisempänä lähtökohtana. Vaikka valtasuhteet piiloutuvat, naamioituvat ja pakenevat, ne ovat kuitenkin todellisuutta aivan toisella tapaa kuin mustatuntuut.

Itseäni esimerkiksi ärsyttävät saamattomat ja laiskat narisijat ja vätykset, jotka tekevät pienistä ongelmista suuria, koska suuria nyt ei satu olemaan saatavilla ja uhriutuminen on niin kivaa. Siitä ei kuitenkaan millään logiikalla voida johtaa ajatusta, että ihmisillä olisi yleisesti ottaen liian helppoa saati, että heidän elämäänsä pitäisi vaikeuttaa tai että pienistä ongelmista ei saisi puhua.

Se johtuu ensinnäkin siitä, ettei sillä, mikä meikäläistä milloinkin sattuu ärsyttämään, ole mitään merkitystä. Yhteiskunnallisia vaatimuksia ei voi perustaa tunnereaktioille. Niiden pohjalta ei parane tehdä kovin laajoja yleistyksiä ja tulkintoja todellisuudesta. Sitä varten on kaikenlaista muutakin dataa, kuten nyt vaikka tutkimustietoa.

Tässä on se kuoppa, johon hyväntahtoinen moralisti kompastuu yrittäessään sanoa jotain yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Hän ei nimittäin näe mitään ulkopuolellaan, hänelle on vain oma päänsisäinen todellisuus, joka sohvapsykologin valtuuksin määrittää kaikkea ympäröivää.

Ihmisenä kasvu ja yhteiskunnallinen todellisuus nyt vain ovat kaksi eri asiaa.

Totta kai kannattaa nousta ylös sadannenkin turvalleen kaatumisen jälkeen, pysyä optimistisena, olla oman elämänsä sankari ja muuta sellaista. Mutta siitä, että yksilön todennäköisesti kannattaa toimia niin omassa elämässään, ei voida johtaa normia, että yksilön kohtaamat olosuhteet ovat okei, muuttumattomat tai ”niin ne nyt vain ovat”. Sellainen toisten elämillä mestaroiminen on yksinkertaisesti väärin.

Varsinkaan sille yksilölle ei kannata mennä sanomaan, että oletko muuten ajatellut ajatella positiivisesti. Todennäköisesti hän on juuri noussut sen 101. kerran. Samalla vaivalla voisi hyökätä niitä mekanismeja vastaan, jotka ovat pakottaneet tuon henkilön polvilleen satoja kertoja ja murskata ne.

Kirjoittaja on toimittaja ja blogisti. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.