Vieraskolumni

Se olikin vain pilaa – mutta missä menee raja?

Huumorin yhteydessä nousee usein esiin kysymyksiä sananvapaudesta ja sanomisen rajoista, kirjoittaa Kepan vieraskolumnisti Marianna Keisalo.
Marianna Keisalo
14.6.2017

Säännöllisin väliajoin poliitikko nousee otsikoihin lauottuaan jotain kyseenalaista sosiaalisessa mediassa ja selittelee jälkikäteen, että kyseessä oli vain vitsi.

Poliittisessa viestinnässä oman tai toisten puheen kehystämistä huumoriksi voidaan käyttää vähättelemään toisten sanomisia tai verhoamaan omia asenteita.

Perussuomalaisten 2014 julkaisema direktiiviopas, jonka kuvitus antoi ymmärtää ilmastonmuutoksen olevan huuhaata, on tästä hyvä esimerkki. Samaten Donald Trumpin välihuutelut lehdistötilaisuuksissa tuovat mieleen standup-esityksessä häiriköivän yleisön jäsenen, joka haluaa väkisin kontrolloida tilannetta ja kääntää huomion itseensä.

Mutta mikä on vitsailun suhde totuuteen? Ja kun on selvää, että vitsi voi satuttaa, miksi edes ajatellaan, että huumori tuo mukanaan vastuuvapauden?

* * *

Vitsikkyys ei pyyhi pois sanottua eikä voi vaatia, että vitsi ymmärretään vain ja ainoastaan vitsinkertojan määrittämällä tavalla.

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tovi sitten siitä, onko koomikko Toni Walamiehen “Allahin selän takana” alkoholia käyttävistä muslimeista kertova juttu rasistinen.

Vaikka rasismia ylläpitävät laajat yhteiskunnalliset rakenteet, se kiteytyy ajatuksissamme helposti yksilöiden asenteisiin ja yksittäisten ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Tästä näkökulmasta vitsiä tarkastellessa on luontevaa vedota yksilöiden intentioihin – siihen, että tarkoittiko puhuja viestinsä rasistiseksi.

Länsimaissa yleisen käsityksen mukaan puheen perustarkoitus on välittää selkeää ja todenmukaista informaatiota maailmasta. Puhuja on vastuussa siitä, että hänen puheensa on linjassa sekä hänen oman sisäisen näkemyksensä että ulkoisen todellisuuden kanssa.

Huumorin moniselitteisyys kuitenkin poikkeaa tästä kulttuurisesta kaavasta: huumori syntyy usein liioittelemalla, kääntämällä asiat ylösalaisin tai yhdistelemällä asioita erikoisella tavalla. Huumorin ei odotetakaan kuvaavan täsmällisesti todellisuutta.

Ihmiset, joiden mukaan kyseessä on “vain vitsi” edustavat näkemystä, jonka mukaan huumori ei oikeastaan koskaan ole merkityksellistä rationaalisessa mielessä. Vitsien monimerkityksellisyys tarkoittaa, ettei niiden tarkkaa merkitystä voida määrittää, ja näin puhuja vapautuu sanomisen vastuusta. Tämä näkemys painottaa huumoria tietynlaisena kielenkäytön muotona, joka leikkii merkityksillä eikä anna määrittää niitä lopullisesti.

Vastakkaisen näkemyksen mukaan voimme määrittää vitsin merkityksen ja näin päättää objektiivisesti, onko se loukkaava vai ei. Tämä näkemys painottaa puhujia ja tulkitsijoita sekä heidän asemaansa ja intentioitaan. Huumori nähdään itseilmaisun keinona.

Kumpikaan näistä näkemyksistä ei kuitenkaan riitä.

Vitsi voi sisältää ja mahdollistaa useita toisilleen vastakohtaisia tulkintoja – on mahdotonta tietää, onko tietty vitsi “vain pilaa” tai mikä sen “oikea tulkinta” on vain sillä perusteella, että tunnistamme, että kyseessä on vitsi tai että se sattuu naurattamaan. Vitsikkyys ei pyyhi pois sanottua eikä voi vaatia, että vitsi ymmärretään vain ja ainoastaan vitsinkertojan määrittämällä tavalla.

Huumori muistuttaa meitä siitä, että ilmaisu ja merkitys vaativat huomioimaan sekä sanojan tarkoitukset, että jaetut kulttuuriset merkit ja vieläpä kontekstin, jossa toiminta ja merkkien käyttö tapahtuvat. Kaikessa tiiviydessäänkin vitsit nojaavat aina erilaisiin taustaoletuksiin ja viittaavat niihin eri tavoin. Kyseenalaistava huumori voi myös kehittää kykyä kriittiseen ajatteluun ja muistuttaa eri näkökulmista.

* * *

Vitseissä on voimaa, ja puhujan on kyettävä seisomaan vitsinsä takana.

Silloin tällöin herää keskustelua siitä, pitäisikö jotkut vitsin aiheet kieltää kokonaan. Rautatientorilla tapahtuneen turvapaikanhakijan itsemurhayrityksen kustannuksella vitsailu on – ansaitusti – tuomittu.

On kuitenkin mahdotonta vetää tarkkoja rajoja siihen, mistä aiheista kenenkin sopii vitsailla ja milloin. Taitava vitsiniekka hahmottaa eri näkökulmia ja kykenee rakentamaan vitsin niin, että sen vastakohtaisuudet todella sulkevat toisensa pois tai niin, että eri tulkinnat ovat linjassa kertojan maailmankuvan kanssa ja mahdollinen loukkaavuus kohdistuu haluttuun maaliin. On eri asia nauraa vitseille, joiden kohteena on raiskaaja tai rasismi ilmiönä, kuin sellaisille, jotka pilkkaavat raiskattua tai rasismin kohteeksi joutuvaa.

Helppoa vitsien kirjoittaminen ei ole, ja totta kai todelliset väärintulkinnat ovat aina mahdollisia, mutta vastuuta ei voi myöskään sysätä kuulijoille tai arvottaa heidän reaktioitaan oman huumorikäsityksensä mukaan.

Huumorintaju on vaistonvaraisuudessaan ja subjektiivisuudessaan myös varsin herkkä asia – ihmiset kertovat tai nauravat vitsille, jonka he kokevat hauskaksi. On täysin ymmärrettävää, että he suuttuvat, jos joku huomauttaa, että harmittomaksi tarkoitettu vitsi voikin tietystä näkökulmasta olla loukkaava.

Mahdollinen loukkaavuus olisi kuitenkin pystyttävä kohtaamaan aivan samalla tavalla huumorin kuin minkä tahansa muun ilmaisun ollessa kyseessä.

Silti – huumori on osa inhimillistä luovuutta, jota on turha yrittää karsinoida. Kaikessa monitulkintaisuudessaan ja ristiriitaisuudessaan huumori on usein oiva tapa kuvata maailman ja olemassaolon monimutkaisuutta.

Tämä ei kuitenkaan poista sananvastuuta. Vitseissä on voimaa, ja puhujan on kyettävä seisomaan vitsinsä takana.