Vieraskolumni

Samalta lautaselta

Yksityisyys on Afrikassa tuntematon käsite. Ihminen määrittää itseään sen mukaan, mitä hän on yhteisölle.
Inari Saltevo
31.8.2003

Gambiassa oli lounasaika. Viisitoistalapsinen perhe odotti pihassa talon nuoren naisväen saavan aterian valmiiksi. Naiset keittivät kalaa, jota Gambiajoen suussa sijaitsevassa pääkaupungissa Banjulissa on paljon tuoreena saatavilla. Lisukkeena syödään usein riisiä, maustettua kastiketta sekä vihanneksia. Tätä yhdistelmää koko Senegambiassa kutsutaan djeboudjeniksi.
Afrikkalainen yhteisöllisyys näkyy myös ruoka-aikana: tytöt olivat asettaneet pihalle tällä kertaa yhteen lautaseen manjokista veivattua tahnaa, attickyea, ja toiseen vihanneskastiketta, johon attickyea sormilla kastetaan. Ruokailuvälineenä käytetään perinteisesti pestyä oikeaa kättä; syöminen tapahtuu itse asiassa sormilla, ei koko kämmenellä –vasen käsi jätetään henkilökohtaisille hygieniatoimille. Yhdessä samalta lautaselta käsin syöminen tuntuu eurooppalaiselle vain alkuun kummalliselta, siihen totuttuaan hän ei enää yksin haluaisi syödäkään.

kuva Inari Saltevosta gambialaisen pojan kanssa

Koko perhe ja samaan aikaan ohi kulkevat naapurit kutsuttiin samalle lautaselle. Olin sulautunut yhteisölliseen tunnelmaan, ja lähestyin kiinnostuneena astiaa, mutta minut pysäytti huudahdus: "Ei, minä näytän, ei sinun tarvitse täällä syödä, tule!" Hämmästyin, en saanutkaan syödä perheen kanssa. Tytöt ohjasivat minut syömään viereiseen makuuhuoneeseen, toivottivat hymyillen hyvää ruokahalua ja sulkivat oven perässään. Istuuduin sängylle ja katselin tarjottimella olevaa käsienpesuun tarkoitettua vesiastiaa ja lautasta toisen päälle kumottuna, hämmästelin yksikseni tilannetta, mutta en voinut kuin myhäillä. Käänsin lautasen toisen päältä ja sieltä löytyi kalaa ja riisiä. Pesin oikean käteni ja aloin syödä. Olin saanut vieraana etuoikeutetun kunnian syödä yksin.

***

Gambiaa ympäröivässä Senegalissa on samanlainen ruokakulttuuri. Samat kansat asuttavat maita, jotka ennen siirtomaa-aikaa olivat yhtä. Maita ei erota muu kuin virallinen kieli, entisessä Britannian siirtomaassa Gambiassa englanti, Senegalissa ranska. Ruuan jälkeen minut juttuhetkeen kutsunut perheen isä valotti Senegalin ja Gambian kehityseroista: "Ranskalaiset tulivat Senegaliin istuttamaan sinne kielensä, koulunsa, hallintonsa, kulttuurinsa ja puutarhansa, Britit sen sijaan hakivat Gambianjoen ympäristöstä kaiken mikä irti lähti ja palasivat takaisin kotimaahansa." Sen vuoksi Gambia on kehityksessä kuin perässä hinautuva Senegalin pikkuveli.

Ruoka-aikana Senegalissa söin aluksi isän seurana lusikalla. Muutaman päivän perheessä vietettyäni siirryin lasten kanssa samalle lautaselle –tarjosivat vieläkin minulle lusikkaa- mutta lopullisen perheenjäseneksi integroitumisen jälkeen sain syödä lasten kanssa käsin. Djeboudjen-lautanen asetettiin maton tai paperin päälle lattialle, ruokailijat kyykistyivät sen ympärille ja sitten syötiin. Ruokahetket olivat intensiivisiä, eikä ruokaillessa puhuttu. Lapset heittelivät vadilta paloja minulle ja kehottivat wolofiksi syömään: "lekel Inari lekel".

***

Yksityisyys on Afrikassa tuntematon käsite, yhtä tuntematon kuin vanhainkoti, kevätmasennus tai ahdistus. Jopa puhelinkopit olivat huoneita, joiden keskellä kuiskasin salaisuuteni luuriin, jota ympäröi vaaleaa ihoani silittelevä ja hiuksiani kosketteleva viisitoistapäinen ryhmä. Ihminen ei määritä Afrikassa itseään sen mukaan mitä omistaa, harrastaa, paljonko ansaitsee ja mitä ammatikseensa tekee, vaan mitä hän on perheelle, kylälle, korttelille, tai kadun naisväelle.

Yksin syöminen on Afrikassa syntiä, kuin myös mikä tahansa muu yksinäinen toiminta. Lukemiseen tai yksinäiseen kävelylenkkiin uppoutunutta ajattelijaa ihmetellään, ja häneltä tullaan kysymään mikä on hätänä, yksinäisellä ihmisellä kun on Afrikassa aina joku ongelma.


Kirjoittaja on ranskan kielen opiskelija, joka matkusti Länsi-Afrikkaan tutustumaan sikäläiseen perhe-elämään.