Vieraskolumni

Sähköinen vankeus ja vapaus

Johannesburgissa sähköaita sulkee ihmiset omiin linnakkeisiinsa, mutta sähköpyörällä voi kulkea kohti pendelöijän paratiisia.
Ville Luukkanen
15.4.2014

Muutimme Lusakasta Johannesburgiin helmikuun alussa. Maalaiskaupunki vaihtui metropoliin.

Sata vuotta sitten nykyisen Johannesburgin paikalla ei ollut kirjaimellisesti mitään. Sitten löytyi kultaa. Nyt kaupunki on Afrikan ohittamaton solmukohta, jossa kuhisee Suomen verran ihmisiä (plus miinus pari miljoonaa, kukapa niistä kaikista ehtii niin tarkkaa kirjaa pitämään).

Lusakaa ja Johannesburgia voisi vertailla loputtomasti: Heinola vs. Helsinki, Pieksämäki vs. Pariisi. Johannesburgin vertaaminen mihinkään muuhun afrikkalaiseen kaupunkiin on loppupeleissä turhaa. Sen ainutlaatuisuus on, että sieltä löytyy kaikki.

Zoomaamalla Johannesburgin topo- ja demografiaa ylös alas kaupungista löytyvät kaikki sosio-ekonomiset tasot, kulttuuris-etniset ulottuvuudet sekä muut elämän urbaanit olomuodot, mitä kuvitella saattaa ja useita, joita on vaikea edes kuvitella.

Pari asiaa korostuu yli muiden: turvallisuus ja autoilu.

* * *

Johanneksen kaupunki ei ole termin missään merkityksessä yhteisö. Egoli – kullan paikka zuluksi – on olemassa  vain ja ainoastaan siksi, että sinne on tultu vuolemaan kultaa. Kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti.

Ajan saatossa mikään ei ole muuttunut. Edelleen Johannesburgissa asutaan rahan tienaamiseksi. Kaupungin lähiöt ovat muodostuneet samalla kaavalla. Ne ovat isompia ja pienempiä linnoituksia, joista eri klaanien kullankaivajat päivisin käyvät valtauksillaan, ja joiden turviin ne yöksi suojautuvat toisia vastaan.

Siksi jokaisen tontin ympärillä on muuri ja sen päällä sähköaita. Se on helpompi virittää kuin keskinäinen luottamus.

Käytännössä mekin jouduimme vastoin omaa tahtoamme linnoittautumaan aidassa särisevän jännitteen taakse. Kotivakuutusta ei olisi saanut ilman sitä.

Tuoko aita meille turvan vai olemmeko vapaaehtoisesti tulleet lukinneeksi itsemme vankilaan? Retorinen tyhmä kysymys. Tähän mennessä se on lähinnä lisännyt turvattomuutta.

Pitkän sadekauden aikana aita on jatkuvasti reistaillut. Ainoa iskun aidasta saanut henkilö lienen minä itse, kun menin säätämään järjestelmän ohjauspaneelia väärästä paikasta.

Toinen Johannesburgin ominaispiirre ovat autot. Ne ovat kaikkialla, koska joka paikkaan pitää autoilla. Eivätkä mitkä tahansa koslat, vaan Afrikan suurimmat ja hienoimmat. Omistamasi auton merkki ja malli on raa’an suoraviivainen statussymboli, joka kertoo tarkan paikkasi ravintoketjussa.

Mersu, Porsche, Range Rover, Landcruiser. Pitää olla iso, pitää olla voimakas, pitää olla joka suhteessa peto. Kun viiden vuoden kaikki tienestit on pantattu etukäteen maksimiautolainaan, ja alle on saatu muskelibiili, niin siinä voi sitten istua kököttää aamut, illat, päivät ja yöt koko ajan kasvavissa liikenneruuhkissa.

* * *
Kun yhtäällä sähkö vangitsi, niin toisaalla se vapautti.

Johannesburgiin muuton ravistelevin yksittäinen kokemus on ollut sähköpyöräily. Päätin, etten tuhlaa yhtään ylimääräistä sekuntia elämästäni ja senttiäkään tuloistani muskeliautoruuhkiin. Ostin sähköpyörän.

Vaikka kuvittelin tietäväni, mikä on homman nimi, minulla ei ollut hajuakaan. Sähköpyöräily ei ole pyöräilyä (vaikka polkeakin saa). Se ei ole mopoilua (vaikka moottorikin vie). Se on lentävällä matolla liitämistä. Se nostaa pakokaasujen ja autoilijaparkojen yläpuolelle ja luo kokonaan oman tilan, missä ei ole esteitä eikä rajoituksia.

Se ei ole pendelöijän taivas, mutta vie sitä kohti. En tarvitse autoa, pääsen minne haluan, milloin haluan ja pääsen sinne nopeammin kuin autolla!

Liikenteessä liidellessä mielessä soi usein Desmond Tutun klassinen karjahdus vuoden 1994 vaaliuurnilta: "Free at last, free at last!"

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.