Vieraskolumni

Saako unelmaduuniaan kritisoida?

Kehitysyhteistyöhankkeessa apulaisasiantuntijana toimiminen voi toisinaan olla melkoisen hämmentävä, ajoittain jopa masentava kokemus.
Laura Kihlström
5.9.2014

Olen 28-vuotiaana unelmaduunissani.

Kehitysyhteistyöhankkeen apulaisasiantuntijana toimiminen on ollut haaveeni jo pitkään. Ehkä jo lapsesta saakka.

Unelmissa on se huono puoli, että niihin liittyy valtavasti odotuksia. Miten reagoida, kun unelmaduuni ei vastaakaan odotuksia? Saako työtään kritisoida?

Kehitysyhteistyöhankkeiden ja kansainvälisten järjestöjen apulaisasiantuntijoiden paikat kun ovat haluttuja ja kilpailtuja. Otan kuitenkin riskin sanomalla: kehitysyhteistyöhankkeessa apulaisasiantuntijana toimiminen voi toisinaan olla melkoisen hämmentävä, ajoittain jopa masentava kokemus.

Sitten seuraa toinen olennainen lause: missä tahansa hierarkkisessa ja vanhanaikaisessa työpaikassa toimiminen voi olla masentava kokemus.

Vanhanaikaisella ja hierarkkisella tarkoitan niitä työpaikoilla olemassa olevia näkymättömiä ja näkyviä muureja, joihin nuori työelämäänsä aloitteleva törmää: ei-nyt-tehdä-mitään-muutoksia-koska-näin-on-aina-tehty-keskustelut ja älä-sä-nyt-rupee-mitään-mä-tiedän-miten-nää-hommat-menee-asenteet.

Kyse on työkulttuureista, niiden erilaisuuksista, törmäyksistä.

* * *

Nuorille asiantuntijoille suitsutetaan ennen asemamaihinsa lähtemistä, että muistakaa sitten tuoreina kasvoina ideoida ja ehdottaa uusia tapoja toteuttaa asioita.

Asemamaassaan nuori saattaa kuitenkin huomata, että uusi tieto tai uudet ideat eivät ole kovin tervetulleita.

Kuitenkin juuri tätä nuorien asiantuntijoiden uteliaisuutta, uuden tiedon omaksumista ja halukkuutta muutokseen tarvittaisiin kehitysyhteistyöhankkeissa.

Arvioinnit osoittavat, ettei kehitysyhteistyöllä ole saatu aikaan sellaisia tuloksia, mihin se toivottaisiin pystyvän. Emme voi pokerinaamalla vakuuttaa veronmaksajia siitä, että rahoilla on saatu pelkästään hyvää aikaiseksi. Nämä olivat huonot uutiset.

Hyvät uutiset ovat, että ongelmat eivät välttämättä - tai läheskään aina – ole spesifejä kehitysyhteistyölle ja kohdemaan kulttuurille. Ne ovat spesifejä työkulttuureille. Se antaa paljon pelivaraa koko alan parantamiseen.

* * *

Kuulen usein työssäni "tää systeemi nyt vaan on tällainen" -lauseen. Se voi koskea mitä tahansa: päivärahojen maksatusta, valmennusten pitämistä, ympäristöasioiden laiminlyömistä, naisten puuttumista toiminnasta.

Tavoista muodostuu perinteitä, perinteistä muodostuu työkulttuureja, työkulttuureista muodostuu systeemejä.

Ja kun puhutaan systeemeistä, ollaan jo hyvin kaukana ihmisestä, asian ytimestä.

Siihen nähden, miten sujuvasti me kehitysyhteistyöalan asiantuntijat osaamme puhua workshopeista, capacity buildingista, empowermentista, ownershipista, impactista ja sustainabilitysta, olemme hämmentävän haluttomia tuomaan oppejamme käytäntöön toimimattomien systeemien purkamisessa ja toteamaan yksinkertaisen asian: monen ongelman takana on toimimaton työkulttuuri.

Tämän ongelman myöntäminen olisi kuitenkin tervehdyttävää kaikissa huonosti toimivissa työyhteisöissä ja hankkeissa. Jos ala ei itse pysty muuttumaan, sen tulee kaatamaan kuin korttitalon ulkopuolelta tulevat kriittiset tuulahdukset. Samalla ala kyynistyy sisältäpäin.

Tuhahdamme Björn Wahlroosin kommenteille, mutta hiljaa mielessämme saatamme miettiä: ei saakeli, onhan tuossa vähän perää.

* * *

Tässä jonkinlaisen murenevan idealismin ja päätään itsepintaisesti nostavan kyynisyyden ristiaallokossa ajelehdimme me, nuoret asiantuntijat.

Kysymme alan konkareilta: onko tämä aina ollut tällaista? Usein vastauksena kuulemme, että on. Samat ongelmat toistuvat vuodesta toiseen. Se on hieman pelottavaa.

Ehkä ongelmille voisi kuitenkin tehdä jotakin.

Minkä tahansa työyhteisön, tässä tapauksessa kehitysyhteistyöhankkeen, työntekijöiden välinen kommunikaatio, tiimityöskentelytavat, palautteenantomekanismit, kuuntelutaito, empatiakyky – kaikki ovat osa sitä vyyhtiä, joka lopulta johtaa arviointiin siitä, saatiinko hankkeella jotakin hyvää aikaan.

Näin spesifeille työkulttuurisille kysymyksille ei kehitysyhteistyöhankkeiden arviointilomakkeissa ole kuitenkaan varattu tilaa, ja siksi niitä on ehkä vaikea identifioida ongelmien aiheuttajaksi.

Ehkä tulevaisuuden arvioinneissa? Tai ehkä meidän pitäisi katsoa syvemmin onnistuneiden hankkeiden työkulttuureihin? Mitä niissä tehdään oikein?

Tämä ala tarvitsee kipeästi hahmoja, jotka ovat palavan innostuneita tiimityöskentelijöitä. Heitä ei kannata pelotella pois systeemikortilla.

Olisi sääli, että kehitysyhteistyö alana ja ideana kuihtuisi pois sen takia, että kukaan ei viitsinyt tehdä mitään jollekin epäkohdalle, sillä tää systeemi nyt vaan on tällainen.

Koska parhaimmillaan tässä voidaan saada mielettömän hyviä juttuja aikaiseksi.

Enkä minä ole ajatellut kyynistyä.

Kirjoittaja työskentelee apulaisasiantuntijana maatalousprojektissa Etiopiassa. Hän on myös Selam Selam -blogin kirjoittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.