Vieraskolumni

Ruskeiden lasten oikeuksista

Kansalaisjärjestöillä, toimituksilla, kaikilla sosiaalisen median käyttäjillä on suuri vastuu siitä, miten me kirjoitamme rodullistetuista ihmisistä ja miten kuvaamme heitä.
Koko Hubara
8.6.2016

Pari päivää sitten se tapahtui taas. Sosiaalisessa mediassa alkoi levitä Välimereen hukkuneen alle yksivuotiaan vauvan kuva. Erilaiset humanitääriset järjestöt ja mediat jakoivat sitä herättääkseen Euroopan huomion ja myötätunnon ja estääkseen meitä sulkemasta rajojamme entistä hanakammin. Tarkoitus oli hyvä.

Se ei kuitenkaan tee teosta oikeaa.

Olen pohtinut aihetta aiemminkin, etenkin viime syksynä, kun pikkuruisen Alan Kurdin rannalle huuhtoutuneen ​elottoman kehon kuva levisi kulovalkean lailla pitkin lehdistöä ja internetiä. Kirjoitin siitä kriittisesti muun muassa Journalisti-lehden mielipidepalstalle ja Facebookiin.

Olen yhä edelleen sitä mieltä, että kansalaisjärjestöillä, toimituksilla, kaikilla sosiaalisen median käyttäjillä eli meillä, on vastuu siitä, miten me kirjoitamme rodullistetuista ihmisistä ja miten kuvaamme heitä.

* * *

Kuolleen lapsen ja vauvan ​kuvan​ jakaminen – hyvässäkin tarkoituksessa, myötätunnon herättämiseksi – on äärimmäisen ongelmallista monesta syystä.

Ensinnäkin, suomalaisella median ammattikentällä on käytössään journalistin ohjeet. Niiden kohdassa 26 sanotaan seuraavaa: "Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava."

Kohdassa 28 puolestaan todetaan: "Sairaus- ja kuolemantapauksista sekä onnettomuuksien ja rikosten uhreista tietoja hankittaessa ja uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta."

Kohta 30 jatkaa: "Julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja. Kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa. Erityistä varovaisuutta on noudatettava, kun käsitellään alaikäisiä koskevia asioita."

Näitä ohjeita sietäisi jokaisen meistä noudattavan näinä kansalaisjournalismin aikoina, mutta virallisen median keskeinen vastuutehtävä on sääntöjen noudattamisen ​puitteissa välittää tietoa siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Jutut on kehystettävä niin, että ne paljastavat valta-asetelmat eivätkä pyri tekemään epätasa-arvoisista, sortavista tilanteista muka-symmetrisiä. Saatu tieto täytyy kontekstoida, taustoittaa, avata niin, että lukija ymmärtää mistä on kyse historiallisessa jatkumossa, eikä yksittäisen tragedian tasolla.

Myötätuntouutisointi nostaa lähinnä klikkimääriä sen sijaan, että ajaisi todellista muutosta. Toinen taho, joka hyötyy myötätuntokortista, ovat rasistit. Pian viimeisimmän vauvakuvan jälkeen omaan sosiaalisen median uutisvirtaani eksyi äärioikeistolaista terrorismia kannattavien, minulle täysin tuntemattomien henkilöiden tekemiä kuvajakoja tästä uusimmasta vauvasta. Niiden ohessa kirjoitettiin siitä, miten nämä lasten kuvat ovat tekaistuja ja niiden ainoa tarkoitus on tukea islamistista invaasiota.

* * *

Haluan olla nyt erittäin selkeä: nämä lapset, joiden kuvat ovat tulleet pyytämättä vastaani, ovat jonkun minulta näyttävät ihmisen lapsia. Kohdussa kasvaneita, kivulla synnytettyjä. Ne näyttävät omalta lapseltani, kun hän oli vauva ja nukkui rauhassa päiväuniaan. Ne näyttävät lähimpien ystävieni lapsilta. Ne näyttävät siltä miltä siskoni näyttivät ollessaan lapsia. Ne näyttävät minulta lapsena, isältäni lapsena, isoäidiltäni lapsena, isoisoisoisoäidiltäni lapsena. Voisin jatkaa vuosisatoja, -tuhansia taaksepäin.

Monille meistä nämä lapset eivät ole etäisiä, eksoottisia​, vieraita​ symboleita jostakin kaukana tapahtuvasta kauheasta, joka ei tunnu kiinnostavan ketään. Meille tämä on kuvastoa siitä, mikä on paikkamme maailmassa, ja miten täysin sattumanvaraista on, että juuri me olemme hengissä täällä Suomessa nyt.

Tällaiset kuvat nousevat pintaan siksi, että ruskeita ihmisiä ei pidetä Suomessakaan median kuluttajina saati tekijöinä. Se, että meistä ei kerrota juuri mitään tavallisia, inhimillisiä tarinoita – tarinoita siitä kun olemme vielä elossa, tarinoita jotka eivät liity etnisyyteemme ​ JA lähtömaidemme politiikkaan​ – on äärimmäisen vaarallista vallankäyttöä, joka suuressa mittakaavassa mahdollistaa nykyisenkin sodan, humanitäärisen hädän, ja sitä seuraavan uutisoinnin, joka vahvistaa sekä rasistisia rakenteita että normalisoi arkipäiväistä rasistista väkivaltaa.

Olen lukenut lehtiä yli kaksikymmentä vuotta joka ikinen päivä, enkä muista koskaan nähneeni kuvaa kuolleesta, valkoisesta lapsesta – paitsi Suomen sisällissodan ajoilta lähes sadan vuoden takaa. Se johtuu siitä, että edellä mainitsemiani journalistin ohjeita noudatetaan valkoisten lasten kohdalla.

* * *

Meillä on konsensus ja journalistinen sekä kulttuurinen konventio siitä, että ihmisarvo on pyhä, lasta on suojeltava ja ruumista kunnioitettava. Näin ei ole ruskeiden ihmisten ja lasten kohdalla vieläkään suomalaisessa mediassa.

Ja sitten toisaalta. Hätkähdin itsekin, kun näin kuvan. Elän yltäkylläisyyden ja etuoikeuden kuplassa, ja olin jotenkin naiivisti ajatellut – tai pikemminkin voinut valita olla ajattelematta – ettei kukaan enää huku Välimereen, koska en ollut sattunut näkemään siitä kuvaa. Että kaikki olivat jo päässeet tänne, ja nyt taisteltiin vain siitä, mitä maan kamaralla seuraavaksi tapahtuisi ​ ja kuka saisi lopulta jäädä Eurooppaan​. Vauvan näkeminen sai minutkin tajuamaan, että suuri inhimillinen hätä ei ole ohi, että ihmisiä todella hukkuu joka päivä matkalla ​tänne.

Minä haluan, että minua muistutetaan asiasta, ravistellaan, pidetään vastuussa omalta osaltani. Mutta siihen ei tarvita kuollutta, ruskeaa lasta. Siihen tarvitaan paneutunutta, itsekriittistä journalismia.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kepan verkkokolumneissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.